Tanskalaisen Thorkild Hansenin kohuelämäkertaan Processen mod Hamsun (1978) pohjautuva Jan Troellin ohjaama Hamsun (1996) sai käsikirjoittajakseen loistavan Per Olov Enquistin ja rakentui Max von Sydowin luoman Knut Hamsunin (1859–1952) myöhäiselämän tarkkanäköiseksi tutkielmaksi, joka on yhtä paljon poeettista ekskursiota von Sydowin kasvojen karttaan ja valon hehkuun luonnossa kuin vapaata elokuvallista rekonstruktiota historiallisiin tapahtumiin.
Kamaridraamana alkava kirjailijakuva valottaa nobelistin kulmasta 2. maailmansodan aikaa ja sen jälkipyykkejä Norjassa. Troellin perhekuvaus on raadollista: kirjailijan avioliitto Marie Hamsuniin (Ghita Nørby) esitetään repivinä riitoina, nälväisyinä ja ilmitulleena katkeruutena, manipulointina ja valtapelinä, jopa vihana. Suhteet omiin lapsiinkin näytetään niin ja näin; myöhemmin toinen Hamsunin tyttäristä Ellinor Hamsun (Anette Hoff) nähdään hanakasti pulloon takertuvana, isälleen katkerana syytöksiä laukovana alkoholistihylkiönä.
Hamsun joutuu aikansa pyöreisiin: natsi-Saksa miehittää Norjan parissa päivässä. Nobelisti, joka haluaisi elää omaa elämäänsä, ei osaa vastata. Poliittisesti hän jähmettyy kuin gorgoa silmäilevä ihminen ja piiloutuu oman kotinsa suojiin, kuin ulkomaailmaa ei olisi. Melkein kuin vastoin omaa tahtoaan, jos häneltä itseltään kysyisi, hän mukautuu: hänestä tulee konformisti. Norjalainen lastenkirjailija ja näyttelijä Marie Hamsun, Knutin aviovaimo, näytetään poliittisen manipuloinnin pääpiruna. Vaimo salaa mieheltään totuuksia natsi-Saksasta. Melkein kuuro ja iäkäs, mutta sielultaan kyvykäs Knut ei ilmeisesti tiennyt juuri mitään keskitysleireistä. Kaikki syyt sylkäistään Marie-vaimon niskaan ikään kuin Hamsunilla itsellään ei olisi tässä asiassa vapaata tahtoa, silmiä päässä, tai järkeä kallossa.
Kun aviomies kysyy erään keskustelun päätteeksi saksalaiselta lehtimieheltä, mitä juutalaisille tehdään, hänelle kerrotaan takellellen, että heidät lähetään uudelleen koulutettavaksi. Sillä hyvä. Mitään hänen kritiikistään ei toki paineta; ne kuullaan, mutta niitä ei oteta lukuun, eletäänhän luodinlujassa totalitarismissa. Knut lähtee tapaamaan Hitleriä (Ernst Jacobi). Tapausta verrataan Goethen ja Napoleonin kohtaamiseksi.
Siitä muodostuu katastrofi. Kuuro Hamsun ei ymmärrä Hitleriä. Jylhiä vuoriaan Berchtesgadenin ikkunoista ihaillen tiiraileva, sotasydäminen Hitler haluaa kuulla, kuinka norjalaiselta luonnistui kirjoittaa sellainen mestariteos kuin Maan siunaus (Markens Grøde, 1917)? Kyynelehtivä Hamsun tahtoo kertoa mielipuoliselle Führerille vain miten hullusti asiat lepäävät pohjolan perällä. Nobelisti tuntee itsensä petetyksi. Hitler käskee passittamaan tärisevän Hamsunin luotaan: tuollaista valitusta hän ei suostu kuuntelemaan! Ihme vikisijä! Taiteilijan ja poliitikon kohtaaminen on päättynyt.
Kansan, jonka kollektiivinen muisti ulottuu kolmen tuopin päähän, mielipide muuttuu nopeasti ja aika saa patsaatkin kuolemaan: vuonna 1920 saamansa Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen Hamsun oli kotimaassaan kansallissankari. 1945 häntä syytettiin maanpetturuudesta ja piinattiin sairaaloilla, ja kun kukistettujen käyttämään fyysiseen kiduttamiseen ei enää alennuttu, sai tuo toimi hienovaraisempia, psykologisempia muotoja, eikä kirjailijalle suostuttu antamaan edes vaatimaansa tuomiota.
Mikään ei ole yksiselitteistä, vähiten elämä: Hitlerin katumattoman nekrologin kirjoittanut, aseita yli kaiken karttanut Hamsun vihasi teollista yhteiskuntaa, kapitalismia ja urbaania elämänmuotoa, ennen muuta brittiläistä imperialismia jota syytti intialaisten massamurhaamisesta, rotusyrjinnästä, kansojen alistamisesta, maailman teollistamisesta. Hän vastusti massaihmisidelogioita ja kirjoitti panteistista tuotantoaan yksilön puolesta massakoneistoja vastaan, vaikka mukautui samalla valloittajien puolelle: hän ei voinut luopua mukavuuksistaan.
Hamsun on sopeutuja: hän ei saa ääntään kuuluviin, eikä ymmärrä, saati hyväksy Hitlerin antisemitismiä, mutta hyväksyy silti aluksi natsi-Saksan miehityksen, koska uskoo Norjan hyötyvän siitä. Hän puoltaa Vidkun Quislingin (Sverre Anker Ousdal) natsimielistä Nasjonal Samling -puoluetta jo 1930-luvun alussa ja kiittää Hitleriä suur-Euroopan ajatuksesta, mutta kauhistuu näkemistään aseista nuorten ihmisten käsissä ja kirjoittaa vastarintaliikkeen vastaisia lehtikirjoituksia joissa pyytää Norjan nuorisoa luopumaan pyssyistä. Myöhemmin hän selittää että kapina olisi ollut turhaa: hän halusi säästää ihmishenkiä.
Miehityksen jälkeen ihmiset käskevät lapsiaan heittämään Hamsunia kirjoillaan ja kutsumaan maanpetturiksi. Nobelistin omaisuus takavarikoidaan. Hänet passitettaan lataamoon. Sielujen sairaalassa, jota kirjailija nimittää koruttomasti hullujenhuoneeksi, sanoen samalla itseään “tämän sairaalan terveimmäksi potilaaksi”, hän tarttuu kynään 15 vuoden jälkeen: hänen täytyy opetella sanat uudelleen, niin hän sanoo tyttärelleen.
On kulunut niin pitkä aika siitä kun hän on viimeksi kirjoitti. Hoitajat nauravat kirjailijalle: mitäpä vanhus kirjoittaa? Ironisesti hän nimeää kertomuksensa “sielultaan sairaan kirjoittamaksi”. Salaa Hamsun kirjoittaa viimeisen kirjansa, mestarillisen Ruohottuneilla poluilla (Paa gjengrodde Stier, 1949). Siinä hän todistaa, ettei ole elänyt järkeään kauemmin.
Kirjailijalta systemaattisesti myös penättiin tietoa; on vaikea sanoa, halusiko hän lopulta tietää vai ei – yhtä kaikki hän sai lopulta tietää. Auschwitzista kuvattujen dokumenttien aikana, joita kirjailija saa silmiensä eteen vasta mielisairaalassa, hän murtuu: hän ei pysty katsomaan. Tämän jälkeen hän ei enää vuosiin suostu tapaamaan Marie-vaimoaan.
Elokuvan kierros on tehty: alku on saatu loppuun, loppu alkuun. Jäikö Hamsun historiaan konformistina ja maanpetturina, vai suurena kirjailijana, joka sai aikaiseksi sellaisetkin mestariteokset kuin Nälän (Sult, 1890), Mysteerioita (Mysteries, 1982) ja Victorian (Victoria. En kjærlighedshistorie, 1898)?
Biopicin vastaanottokin oli ristiriitainen. Katrin Kangurin huomauttaa: “Maaret Koskinen pohti kritiikissään Dagens Nyheterissä filmin perimmäistä tarkoitusta ja sen vaikutusta katsojaan. Onko ongelmallista, että näyttelijäkonkari von Sydow tekee yhden uransa parhaimmista suorituksista antamalla vanhan miehen viehättävyyttä kiistanalaiselle hahmolle? Onko tekijöiden tavoitteena laatia kuvaelma, joka luo ymmärrystä ja samaistumispintaa päähenkilöön?”
Hamsun ei toki ollut ainut kuuluisa kirjailija, joka päätyi tukemaan akselivaltoja. Muistamme vankilaan ja sittemmin maanpakoon joutuneen Louis-Ferdinand Célinen, vuosikausiksi mielisairaalaan suljetun Ezra Poundin, teloitetun Robert Brasillachin, itsemurhaan päätyneen Pierre Drieu la Rochellen ja lukuiset toiset valta-aatteisiin enemmän tai vähemmän hurahtaneet ja mukautuneet kynäniekat, konformistit.