Kun lapsuutensa kukkeinta kulta-aikaa elävä vilkaskatseinen ja viisas Bobby Garfield (Anton Yelchin) tapaa äitinsä talon alivuokralaiseksi asettuneen epäilykset suolienlailla kurkkuun nostattavan Ted Brautiganin (Anthony Hopkins) – muistuman, ellei negatiivin Alfred Hitchcockin Epäilyksen varjosta (Shadow of a Doubt, 1943) – alkaa ensirysäys pohjattoman syvälle, kauniille ystävyydelle jonka muisto jatkuu nuoruudesta vanhuuteen.
Kaikki tapahtuu oikeastaan King-kliseisesti takauman kautta: saavuttuaan pitkän poissaolon jälkeen takaisin lapsuutensa kaupunkiin Garfield kuulee lapsuudenystävänsä, ensimmäisen rakkautensa, kaukaisten onnen aikojen sydämensä ainoan kirkkaana loistavan tähden Carol Gerberin (Mika Boorem) kuolleen. Muistot alkavat elää omaa elämäänsä, ne ottavat vallan ja niihin uppoaa kuin juoksuhiekkaan: ränsistyneen kotitalon näkeminen syöksee Garfieldin menneisyyden hautuumaalle. Millainen kesä oli lapsuutemme viimeinen kesä? Miten suunnattomia maailmoja se sisälsikään!
Bobbyn äiti, hääräävä ja onneton Liz (Hope Davis), on sitrushedelmä takapuolessaan rahasta ja onnettomuuksistaan nalkuttava leskinainen, jolla ei riitä ymmärrystä lastaan, eikä etenkään tämän uutta ystäväänsä, vuokralaistaan Ted Brautigania kohtaan. Jälkimmäistä hänen oma sairas mielikuvituksensa saa epäilemään jo ensi alkuun pedofiiliksi. Ukko pitää silti pitää talossa, jotta siltä saa nyhdetyksi valuuttaa. Liz on sanalla sanoen sokea ihmisiä kohtaan ja niukkuus on tehnyt hänestä pihin. Liz ei ymmärrä edes itseään. Kuvaavaa on että hän hurahtaa myöhemmin täydelliseen ilminilkkiin Len Filesiin (Tom Bower), joka heti tilaisuuden tullen raiskaa ja hakkaa tämän onnettoman naispolon.
Varsinainen tarinakuvio löytyy tästä: Brautigan on meedio joka pakoilee hallituksen jäseniä. Heitä hän kutsuu Charles Dickensiä mukaillen alhaisiksi miehiksi, lower meniksi. Sanan voisi kenties suomentaa myös roskasakiksi, mutta tässä kontekstissa sillä tarkoitetaan moraaliltaan häilyväisiä, rahalla ostettavia tahdottomia palkallisia, jotka olisivat kivisydämisiä rikollisia jos eivät sattuisi olemaan valtion virkamiehiä.
Eletään 60-lukua yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa, kommunistijahdin kiihkeintä ja vainoharhaisinta aikakautta. Kaikki epäilyttävät janarit ovat potentiaalisia vihollisia. Sellainen kirjallisuuden ystävä Brautigan ilman muuta on. Tuona aikana kommunisti oli jotain yhtä niljakkaan lieroa kuin pedofiili, eikä Brautigan säästy kummaltakaan epäilykseltä. Hän on ulkopuolinen. Hän tietää enemmän kuin muut. Hänessä on pakko olla jotain pielessä!
Tosi asiassa Brautigan on jonkin sortin mutantti joka ei elä tässä ajassa tavalla jonka me ymmärrämme: hän näkee nykyhetken lisäksi myös menneisyyteen ja tulevaan. Siitä syystä valtion virkakoneisto jahtaa häntä: kukapa ei haluaisi itselleen kristallipalloa vaikka se olisikin Hopkinsin näköinen ryppykasvoinen, yliluonnollisuuden ruumiillistuma. Mieluummin kuin valtion valtakoneiston orjuutettu työkalu Ted päättää olla ylevien asioiden instrumentti, silta ihmisen ja ihmisen välillä: hän yhdistääkin Bobby Garfieldin kirjallisuuteen, tämän tulevaan ammattiin.
Bobbyn ja Tedin ystävyydestä löytyy paljon samaa kuin Danny Torrancen (Danny Edward Lloyd) ja Dick Hallorannn (Scatman Crothers) yhteydestä Hohdossa (The Shining, 1980). Niin Ted kuin Dick tietävät että lapsi hohtaa, eli omaa samoja telepaattisia kykyjä kuin hänkin. Danny näkee paloja tulevaisuudesta ja menneisyydestä, Bobbylta löytyy myös selvännäkijänlahjoja. Pedon sydämen lapsuuskuvauksissa on myös paljon samaa kuin Stand by Me – Viimeisessä kesässä (1986) ja It-kauhuelokuvissa (1990, 2017, 2019), mutta ne eivät koskaan muutu silkaksi kauhuksi niin kuin monessa muussa King-filmatisoinnissa.
Jos olisimme ikävystyttäviä, kiistelisimme kuin mielipuolet loputtomiin siitä, onko Stephen King nerokas vai vain keskinkertainen kirjailija, mutta yhdestä asiasta emme kiistelisi: hänen kirjoistaan on tehty sekä huonoja että hyviä elokuvia. Kingin tasapaksut, mutta jännittävät juonikuviot, liiallinen adjektiivien viljely ja moninaiset henkilöhahmot soveltuvat elokuviin kuin tikka kuolleeseen puuhun. Ilmeisempien klassikkojen sijaan (mm. Carrie, Hohto) listaan muutaman oman suosikkini: Viimeinen yhteys: The Dead Zone (1983), Christine (1983), Cujo (1983), Misery – Piina (1990), The Boogey Man (2023)… Toisaalta surkeiden King-elokuvien lista olisi huomattavasti pidempi.
”Nuoruudessa kokee sellaisia onnen hetkiä, että uskoo elävänsä jossain taianomaisessa paikassa, millainen Atlantis varmaan oli. Sitten aikuistumme ja sydämemme halkeavat”, Ted lausuu. Ennen muuta Krzysztof Kieslowskin väritrilogian päätösosasta muistetun Piotr Sobocinskin herkkä kamera onkin saanut taltioitua lapsuuden aitoja ilon ja onnen hetkiä. Bobbya näytelleen Yeltchinin tämän kirjoittaja muistaa ennen kaikkea Jeremy Saulnierin Green Roomista (2015) ja Jim Jarmuchin Only Lovers Left Alivesta (2013).
Vuonna 2016 Yelchin teki viimeisen elokuvansa. Gabe Klingerin ohjaama Porto (2017) on melkein taianomainen ylistys portugalilaiselle rantakaupungille, oodi rakkaudelle, josta Woody Allenin tulisi syystä tuntea kateutta.
Yelchin kuoli kesällä Los Angelesissa jäätyään kotipihassaan puristuksiin autonsa ja turvaportin väliin. Hän oli vain 27-vuotias.