Fritz Langin elokuvassa Kiihko (Fury, 1936) – toiselta suomenkieliseltä nimeltä Ja oikeus tapahtuu! – Joe Wilson (Spencer Tracy) on suoraselkäinen rehti jätkä, John Doe-hahmo, “yhdysvaltalainen joka mies” (Hannu Salmi). Hän on kihloissa Katherine Grantin (Sylvia Sidney) kanssa. Kuvio on aluksi perinteinen ja yltiöromanttinen, liian siirappinen että voisi olla pelkkää hyvää enteilevä. Wilson aikoo matkata maan halki Chicagosta etelän vetelien osavaltioihin tätä varten ostamallaan autolla mennäkseen naimisiin tuon rakastamansa naisen kanssa. Koska kyseessä on Lang, matto vedetään kohta alta: elokuva kiertyy kokonaan omille raiteilleen ja muuttuu Wilsonille henkilökohtaiseksi painajaiseksi.
Etelävaltioissa Wilson joutuu vastakkain paikallisen virkavallan kanssa, vangitaan vääränä miehenä ja saa kokea ihmisten kollektiivisen kiihkon luuytimissään asti. Hänen väitetään olevan kidnappaaja. Liki heti hän saa osakseen massaihmisten vihan: joukko paikallisia fanaatikkoja päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja polttaa Wilson-paran selliinsä, kuin olisivat vain odottaneet korppikotkienlailla oikeaa hetkeä käydä kimppuun, odottaneet syytä toteuttaa julmaa ihmisluontoaan.
Ensimmäisessä yhdysvaltalaisessa elokuvassaan Langin hampaisiin tarttuu äärimmäisen vierauden tunteiden kuvaus. Wilson on kaltereiden sisällä kun ihmisjoukko pistää vankilan palamaan. Kukaan ei häntä auta, kukaan ei edes yritä kuunnella, saati ymmärtää ja potentiaalisesti pelastava rakkauskin saapuu liian myöhään. Mies palavan vankilan kalteri-ikkunan takana, mies jonka päälle viskellään kaiken lisäksi kiviä, on selvin kuva ehdottomasta ulkopuolisuudesta. Voimme ehkä nähdä Langin puhuvan tässä yhtä hyvin Jeesuksesta kuin Jeanne d’Arcista ja kaikista heidän kohtalotovereistaan.
Antautua fanatismiin tarkoittaa kyvyttömyyttä ajatella. Jokainen fanaattinen teko on idiotismin suora ilmaus. Fanatismi on oikeastaan kiihkon tunteeksi muuttunutta impotenssia, eli kyvyttömyyttä rakastaa. Viha, näin ollen, on kyvyttömien voimatonta, lässähtänyttä rakkautta. Langin tapa kuvata kiihkoa tirskuva lynkkaava ihmisjoukko puhuu toki Saksan senhetkisestä tilanteesta, mutta sopii kai minkä tahansa suurvaltion massaihmisten kiihkon puntariksi, kuvaukseksi hysterian taudista, joka saattaa riivata koska vain ja ällistyttävän nopeasti minkä tahansa tomppelijoukon joka kehtaa käyttää itsestään platonilaisesti valtion-nimeä, vallata tavalla josta voidaan puhua henkisenä pandemiana, sielun pimeänä ruttona. Lang kuvaa tylsämielisiä, omissa kiihkeissä pieruissaan kiehuvia runkkareita jotka kiihottuvat enää ainoastaan väkivallasta, jos nyt silloinkaan saavat telttaa pystyyn. Hulluksi tulleen huligaanijoukon ryntääminen vankilaan muistuttaa nykykatsojille kongressitalon valtaamisesta. Langin fanaatikot vertautuvat surullisesti tosielämän aitoihin mielipuoliin. Oikeudenmukaisuus on paljon tärkeämpää kuin oikeassa oleminen. Ylipäänsä ihmiset jotka tietävät omaavansa totuuden ja oikean tien ovat matkalla väärään suuntaan.
Langin lynkkaavissa massaihmisissä välähtää Carl Th. Dreyerin Jeanne d’Arcin (La Passion de Jeanne d’Arc, 1928) roviokohtauksen mestaajien mielipuolinen kiihko, joskin myös mestausilmiöön kuuluva tekopyhä ja myrkyllinen sääli, jolla pyritään puhdistamaan oma osuus tapahtumiin. Häijy näky ihmisistä lähikuvassa animaalisimmillaan on filmin historian pimeää poetiikkaa. Elokuvasta tuntee Langin tikareiden osuvan yhtä lailla Yhdysvaltoihin kuin natsi-Saksaan. Ohjaaja tutki uuden kotimaansa henkeä opettelemalla kielen ja perehtymällä maan kirjallisuuteen. Kiihkon voi katsoa yhtä hyvin muukalaisuuden kuvauksena, oikeuden ja mahdollisimman tarkkojen faktojen tutkimisen ylistyksenä ja tunteidemme hillitsemisen tärkeyden ilmauksena vaikeiden asioiden edessä, että silmittömän katkeruuden ja sivullisuuden toteemina.