Lordi Byron: “Sillä mitä muutakaan olisi melankolinen katse kuin / kaukoputki jolla näkee suoraan totuuteen?”
Ralph Fiennesin sisaren Martha Fiennesin ohjaamassa Venäjän kansallisrunoilijan Aleksandr Puškinin klassikkorunoromaanin Jevgeni Oneginin (Evgenij Onegin, 1825–32.) filmatisoinnissa Onegin (1999) Fiennes näyttelee nimihenkilöä, kylmäspermaista rakastajaa, joka on samaan aikaan aristokraattinen ja kapinallinen, vastenmielinen ja puoleensavetävä, yläluokkan jäsen ja anarkisti. Elokuvana Onegin on hieman aliarvostettu: se on täynnä loistavaa musiikkia, sen kuvaus on herkkää ja runollisenkaunista, siinä leijuu kalsean, sumuisen päivän kolkkoa tunnelmaa, pääosanesittäjät ovat karismaattisia ja kauniita, tarina ikuinen, puvustus ja lavastus kaiken kaikkikaan hienoa.
Onegin vaeltaa tarpeettoman maailman halki kylmänä kuin kivi. Hän asettuu maaseudulle, jossa tutustuu naapureihinsa, Lenskiin (Toby Stephens) ja tämän nuoreen kihlattuun Olgaan (Lena Headey) sekä Olgan omituista viehätyvoimaa säteilevään, ihmeelliseen siskoon Tatjanaan (Liv Tyler), johon hänellä ensisilmäyksellä syttyy kohtalonomainen side: hän saa tartunnan taudista, jota myös rakkaudeksi kutsutaan.
Onegin on niin sanotusti tarpeeton ihminen, varakas ja elämään kyllästynyt, hedonistinen ja kyyninen, melankolinen ja vapaudessaan pitkästynyt, älykäs keikari, joka näyttää huvittelevan ihmisten tunteilla kuin ovela, leikkivä kissa hiirellä. Kukaan ei hyödy hänestä, hän on hierarkiassa korkealla, omistaa orjia ja taloja, mutta silti täysin turha jätkä ja hän tietää sen itsekin: maailma on hänelle pelkkä peli ja hän on itse iso, ikävystynyt lapsi joka sillä pelaa. Hän elää vailla syytä ja kenties kuolee yhtä turhaan, hän on aristokraatti vailla tarkoitusta, ihminen vailla intensiota.
Fiennes solahtaa rooliin kauniisti kuin luu kurkkuun: hän on komea, olemukseltaan kiehtova, etäinen ja luonnoltaan aristokraattinen. Hän on kaiken keskipisteenä ja samaan aikaan ikuisena sivullisena: hän ei välitä edes ystävänsä runoudesta. Mitäpä sitä olisi lukea? Kaikki on yhdentekevää, ennen muuta elämä: olisi röyhkeää jäädä eloon, mutta yhtä hyödytöntä kuollakaan. Tosin kuolema on yhtä vähän pelottava asia kuin elämä kyllästyttävä: kummatkin masentaa, koska kummallakaan ei ole syytä. Ihminen syntyy turhaan, elää kärsimyksessä ja kuolee sattumalta, kuten Jean-Paul Sartre kirjoitti.* Rakkaus voisi suoda hetkellisen pelastuksen, mutta tilaisuuteen ei tartuta ylimielisyydestä. Viimein osat vaihtuvat ja hylkääjästä tulee rakastunut, rakastuneesta hylkääjä, eli silloin on jo liian myöhäistä.
Fiennesistä säteilee välinpitämättömän, joku sanoisi pahan – näyttelihän hän myöhemmin Lordi Voldemortia! – seksisymbolin karismaa, omituisen hyytävää vetovoimaa: hän on röyhkeä individualisti, häijynkylmä rakastaja. Vastavoimana, tai vetovoimana toimii Steven Tylerin tytär Liv Tyler, joka kolme vuotta aiemmin hätkähdytti melkein yliluonnollisella kauneudellaan Bernardo Bertoluccin elokuvassa Koskematon kauneus (Stealing Beauty, 1996). Elokuvan neliödraama on siinä, että Onegin ystävystyy Lenskin kanssa, mutta viettelee tämän vaimon Olgan ja häpäisee ystävänsä tanssiaisissa. Seuraa kaksintaistelu, jonka jälkeen Tatjana on varma rakkaudestaan Oneginiin.
Runoromaani ja elokuva ovat syvän moraalisia tarinoita. Kummankin teema voisi olla Isaak Babelia mukaillen: ”älä sano ei, kun elämä huutaa kyllä!” Onegin ei nimittäin vastaa Tatjanan rakkauteen, vaan torjuu tämän kylmästi kuin käytetyn nenäliinan. Vasta liian myöhään hän tajuaa virheensä: kyse on koko ajan ollut vapaudesta ja rakkauden vaikeudesta. Mitä on rakkaus? Yhtä tuskaa. Olisi helpompi, jos ei rakastaisi. Kaikki, mitä se tekee ihmiselle, on järjen vastaista: vihaan rakkautta. Onegin voisi yhtä hyvin sanoa ystävänsä ruumiin äärellä, kun hän viimein murtuu, lordi Byronin sanoin: ”Jos minulla ei olisi sydäntä, olisi kaikki hyvin, mutta olen huomannut, että minulla sellainen on.”
Nuorena kuollut lordi Byron toimi keskeisenä vaikuttajana Puškinille ja hänen Don Juan runoelmassaan on paljon samaa kuin Oneginissa. Niin kuin hieman myöhemmin Mihail Lermontovilla myös Puškinin kohtalossa elämä jäljitteli taidetta, eikä toisin päin: kummatkin kirjailijoista kirjoittivat kaksintaisteluista, kummatkin saivat surmansa sellaisessa.
Kun Puškin kuuli juoruja, että hänen vaimonsa oli aloittanut villin rakkausseikkailun, haastoi hän lankonsa Georges d’Anthèsin kaksintaisteluun. Tämän ampuma luoti osui Puškinin lantioon, lävisti pernan. Kahden päivän päästä runoilija kuoli vatsakalvontulehdukseen. Hän oli 37-vuotias, vain vuotta vanhempi kuin hänen idolinsa lordi Byron kuollessaan.
Elokuvan Onegin jää eloon, vaikka kuoleekin sisäisesti, niin kuin suurin osa meistä muistakin: rakkaus murhaa hänet sisältä käsin. Jaksaako kuolema edes korjata häntä elämästä? Yhtä kaikki, kaikki on joka tapauksessa yhtä tyhjän kanssa. Vain hänen ruumiinsa jää vaeltelemaan hyytäviä Pietarin katuja, joissa armoton tuuli kulkee viskoen kasvoihin teroitettuja lihaveitsiä.
* Mutta Sartre, tuo “kierosilmäinen, kalansuinen loinen”, ainakin jos asiaa kysyy Louis-Ferdinand Célineltä, joka itse oli tolkuttoman lahjakas, mutta myös täysin tolkuton, ei ollut lukenut Friedrich Nietzscheään riittävän huolellisesti. Jos olisi, tuo ajatus olisi kääntynyt seuraavaan suuntaan: Ihminen siitetään himosta tai halusta, syntyy turhaan – ja elää ikuisesti. Lopussa kaikkia odottaa pitkä kärsimys, jota ihminen on tuomittu toistamaan aina. Kutsukaa sitä taivaaksi tai helvetiksi, itse puhun inhimillisestä kärsimyksestä, jota vastaan luulisi tieteen kamppailevan.
Mutta sen sijaan se pyrkii vain pitkittämään ihmisten elämää kaikelle tavalla pesemättä käsiään kiduttamisesta, joka näyttää yhtyneen sopivan hienovaraisesti hoitoalojen hierarkioihin ja arvovaltoihin; kätkien ovelasti sadisminsa byrokraattisiin koukeroihin. Olemattomuudesta emme tiedä, tai voikaan tietää muuta, kuin sen että sillä on puolensa olemassaoloon verraten. Ihmisen murhaamista taasen ei voi edes verrata ihmisen maailmaan ja olemassaoloon saattamiseen: siittäjä antaa paitsi elämän, myös kuoleman, kun taas murhaaja vie ainoastaan elämän. Tässä kontekstissa eutanasian vastustajat ovat aina myös kiduttamisen kannattajia, monella tapaa itse osallisia kiduttamiseen. Olen sanonut jo tarpeeksi ja karannut siinä sivussa aiheestani hieman.