Alakertaan johtaa portaat. Naulakkojen edessä tarjotaan kuulosuojaimia. Alakerran valkea tila luo vahvan kontrastin näyttelyn pimeyden kanssa. Olisi klisee puhua kohtumaisesta tilasta, paluusta maternaaliseen vaginaan, mutta laskeutuminen alas portaita ja sitten pimeään tilaan ovien avautuessa astuminen, luo tunteen paluusta jonnekin, jos ei nyt kuitenkaan kohtuun, ehkä johonkin tilaan, jonka on jo unohtanut, kenties lähemmäs sitä plasmapalloa, josta me kaikki olemme lähtöisin.
Pientä pistettä universumin ytimessä, josta materia lähti laajenemaan ajassa valtaisaa nopeutta, ja josta tähän hetkeen aika muokkasi meidät, jotka olemme kasa aikaan heitettyä materiaa kerrottuna selittämättömällä, olevaisia, joilla jokin sadistinen ja kenties yliluonnollinen olento leikkii. Aika muokkasi tähän ikuisen paluun kiertokulkuun. Hetkeen ennen kuin avaruus lähtee laajenemaan niin nopeasti, että se saattaa räjähtää.
Varustaudun kuulosuojaimilla. Pelkään, että hyperakustinen vasen korvani imee voimakkaat äänet sykkivinä kipuina jokaiseen tulehtuneeseen hermooni. Tunnen jo nyt kuinka tuskaiset hikikarpalot työntyvät esiin jostain selkärankani ytimestä. Ovet avautuvat, ovet sulkeutuvat. Seison sisällä. Aluksi pimeys hämmästyttää, sitten se loppuu. Välkkyvä valo alkaa. Sydämeni hakkaa jossain kurkkuni pohjalla; tätä on ahdistus: yhtä suloista kuin uni.
Näen, kuinka ihmiset kuvaavat puhelimillaan suurta välkkyvää lattiaa. He ovat lumoutuneita ja pysähtyneitä kuin olisivat tulleet vilkaisseekseen gorgoa silmiin.
Lattiasta laajenee piste. Aluksi se on pieni musta ympyrä, mutta se kasvaa vääjäämätöntä vauhtia, kuin universumi ja kaikki sen materia hetkellä, jolloin aika syntyi. Pimeä haukkaa viimein kaiken valon sisäänsä. Se ahmii sitä kuin bulimiaa kärsivä ihminen viimeistä ehtoollistaan. Pimeys vie kaiken. Yö nielee päivän, ympyrä kasvaa liian suureksi. Valo loppuu. Se on musta aukko joka imee kaiken materian sisäänsä, myös ajan, jos aika on riippuvainen materiasta, ja josta mikään ei enää palaa takaisin, ei ainakaan tähän todellisuuteen. Ryoji Ikedan lattiaan projisoima teos on sekä massiivinen että samaan aikaan minimalistinen: kooltaan se on iso, mutta sisällöltään pelkistetty, jopa omalla tyylillään lakoninen.
Siinä ei tapahdu paljon, mutta kaikki mikä siinä tapahtuu, tapahtuu hyvin nopeasti. Valot esimerkiksi, ne välkkyvät intensiiviseen, epileptiseen tahtiin tavalla, joka saa katsojassa ja kokijassa aikaan pyörryttävän olon. Teos imaisee singulariteettiinsa ja strobovalo hakkaa silmiä ja tajuntaa kuin häkeltynyt, metafyysinen piiska. Tekisi mieli työntää sormet kurkkuun ja oksentaa. Taustalla pyörii alituiseen meditatiivinen äänimaailma, joka luo vahvan kontrastin väkivaltaisella nopeudella välkkyvään valoon. Tämä on metafora: japanilainen Ikeda, tänään 58 vuotias, tarjoaa samassa hetkessä kasan tiivistettyä spiidiä ja siihen päälle kasan hevosentainnusrauhoittavia. Sellainen on tunne, jonka teos minussa saa aikaan.
Yhä seuraavaan huoneeseen talsiessani tunne on huimaava. Silmieni edessä odottaa valtaisa seinä, johon videotykki ampuu abstrakteja kuvioita. Tai ainakin ne vaikuttavat abstrakteilta, ennen kuin alkavat saamaan erilaisia, konkreettisia muotoja. Eteeni ilmestyy tähtikarttoja, kaupunkikarttoja ja massiivisia kaupunkistruktuureita, jotka jakautuvat useisiin neliöihin symmetrian lakeja palvoen, hajoavat kasaan ja syntyvät uudelleen, vankeina ikuisen paluun puristuksissa.
Informaatiota syötetään kokijaan valtaisalla nopeudella ja ihmeellinen, omituinen humina tahdittaa koko hämyistä touhua, joka vaikuttaa modernilta luomiskertomukselta. Sekä kaikki universumit, että sen pisteen, ihmisen, pystyy jakamaan osiin: koskettaako mikään todella toisiaan, vai onko kaikki vain alkeishiukkasten tarkoituksetonta tanssia loputtomassa, yhä laajenevassa tyhjyydessä?
Sekä atomin pystyy halkaisemaan, että kvarkin ja joskus Higgsin bosonin ja joskus sitä pienempiäkin asioita, mutta silloin me emme ole sitä kokemassa. Sitten nimittäin räjähtää. Kuvan valtaa aurinkotuulesta lähtenyt ruiskahdus, kosminen ejakulaatio. Humina voimistuu valtaisaksi kakofoniaksi. Seinän kuva-alan täyttää laavamainen, puhdas, liikkuva tuli, kuin alkuenergian vimmainen, magmamainen juoksu universumin tihenevässä, puristuvassa pimeydessä. On valoa, vaikka vain vähän, mutta se peittoaa pimeän.
Näemmekö nyt tähden synnyn ja sen kuoleman, tavalla joka palauttaa mieleen Stanley Kubrickin 2001: avaruusseikkailun (1968) kliimaksin. Meidän aurinkokuntamme tähden, auringon elinkaari on vasta puolessa välissä, tuumin. Sillä on vielä noin kahdeksan miljardia vuotta aikaa palaa loppuun, ennen kuin se lopulta sammuu, luhistuu.
Vaikuttaa siltä, että Ikedan teos yrittäisi kuvata maailmankaikkeutta, sen ääretöntä monimutkaisuutta. Joudun sanomaan, että en tiedä, mitä tämä on, enkä tule varmaan koskaan tietämään, mutta ainakin siinä on immersiivinen taso, sillä ihmiset katsovat teosta kuin halolla päähän lyötyinä, antautuvat sen vaikutuksille, mitä tahansa ne ovatkaan.
Kun kävelen ylös sieltä, Amos Rexistä, ulos Mannerheimintielle ja valkoisille kaduille, kun lumi on satanut ja rauhallinen liikenne vetää kirskuvia raitiovaunuja edes takaisin, ja uneliaat, touhukkaan ihmiset valmistautuvat jouluun ja lepoon, Ryoji Ikedan näyttelyn vaikutukset, jotka luodaan auditiivisilla ja visuaalisilla näyillä, pörräävät yhä päässäni kuin pyörremyrsky. En ole varma, pidänkö siitä lainkaan, mutta taidetta se on.
