Kuukausi: elokuu 2024

Alakertaan johtaa portaat. Naulakkojen edessä tarjotaan kuulosuojaimia. Alakerran valkea tila luo vahvan kontrastin näyttelyn pimeyden kanssa. Olisi klisee puhua kohtumaisesta tilasta, paluusta maternaaliseen vaginaan, mutta laskeutuminen alas portaita ja sitten pimeään tilaan ovien avautuessa astuminen, luo tunteen paluusta jonnekin, jos ei nyt kuitenkaan kohtuun, ehkä johonkin tilaan, jonka on jo unohtanut, kenties lähemmäs sitä plasmapalloa, josta me kaikki olemme lähtöisin.

Pientä pistettä universumin ytimessä, josta materia lähti laajenemaan ajassa valtaisaa nopeutta, ja josta tähän hetkeen aika muokkasi meidät, jotka olemme kasa aikaan heitettyä materiaa kerrottuna selittämättömällä, olevaisia, joilla jokin sadistinen ja kenties yliluonnollinen olento leikkii. Aika muokkasi tähän ikuisen paluun kiertokulkuun. Hetkeen ennen kuin avaruus lähtee laajenemaan niin nopeasti, että se saattaa räjähtää.

Varustaudun kuulosuojaimilla. Pelkään, että hyperakustinen vasen korvani imee voimakkaat äänet sykkivinä kipuina jokaiseen tulehtuneeseen hermooni. Tunnen jo nyt kuinka tuskaiset hikikarpalot työntyvät esiin jostain selkärankani ytimestä. Ovet avautuvat, ovet sulkeutuvat. Seison sisällä. Aluksi pimeys hämmästyttää, sitten se loppuu. Välkkyvä valo alkaa. Sydämeni hakkaa jossain kurkkuni pohjalla; tätä on ahdistus: yhtä suloista kuin uni.

Näen, kuinka ihmiset kuvaavat puhelimillaan suurta välkkyvää lattiaa. He ovat lumoutuneita ja pysähtyneitä kuin olisivat tulleet vilkaisseekseen gorgoa silmiin.

Lattiasta laajenee piste. Aluksi se on pieni musta ympyrä, mutta se kasvaa vääjäämätöntä vauhtia, kuin universumi ja kaikki sen materia hetkellä, jolloin aika syntyi. Pimeä haukkaa viimein kaiken valon sisäänsä. Se ahmii sitä kuin bulimiaa kärsivä ihminen viimeistä ehtoollistaan. Pimeys vie kaiken. Yö nielee päivän, ympyrä kasvaa liian suureksi. Valo loppuu. Se on musta aukko joka imee kaiken materian sisäänsä, myös ajan, jos aika on riippuvainen materiasta, ja josta mikään ei enää palaa takaisin, ei ainakaan tähän todellisuuteen. Ryoji Ikedan lattiaan projisoima teos on sekä massiivinen että samaan aikaan minimalistinen: kooltaan se on iso, mutta sisällöltään pelkistetty, jopa omalla tyylillään lakoninen.

Siinä ei tapahdu paljon, mutta kaikki mikä siinä tapahtuu, tapahtuu hyvin nopeasti. Valot esimerkiksi, ne välkkyvät intensiiviseen, epileptiseen tahtiin tavalla, joka saa katsojassa ja kokijassa aikaan pyörryttävän olon. Teos imaisee singulariteettiinsa ja strobovalo hakkaa silmiä ja tajuntaa kuin häkeltynyt, metafyysinen piiska. Tekisi mieli työntää sormet kurkkuun ja oksentaa. Taustalla pyörii alituiseen meditatiivinen äänimaailma, joka luo vahvan kontrastin väkivaltaisella nopeudella välkkyvään valoon. Tämä on metafora: japanilainen Ikeda, tänään 58 vuotias, tarjoaa samassa hetkessä kasan tiivistettyä spiidiä ja siihen päälle kasan hevosentainnusrauhoittavia. Sellainen on tunne, jonka teos minussa saa aikaan.

Yhä seuraavaan huoneeseen talsiessani tunne on huimaava. Silmieni edessä odottaa valtaisa seinä, johon videotykki ampuu abstrakteja kuvioita. Tai ainakin ne vaikuttavat abstrakteilta, ennen kuin alkavat saamaan erilaisia, konkreettisia muotoja. Eteeni ilmestyy tähtikarttoja, kaupunkikarttoja ja massiivisia kaupunkistruktuureita, jotka jakautuvat useisiin neliöihin symmetrian lakeja palvoen, hajoavat kasaan ja syntyvät uudelleen, vankeina ikuisen paluun puristuksissa.

Informaatiota syötetään kokijaan valtaisalla nopeudella ja ihmeellinen, omituinen humina tahdittaa koko hämyistä touhua, joka vaikuttaa modernilta luomiskertomukselta. Sekä kaikki universumit, että sen pisteen, ihmisen, pystyy jakamaan osiin: koskettaako mikään todella toisiaan, vai onko kaikki vain alkeishiukkasten tarkoituksetonta tanssia loputtomassa, yhä laajenevassa tyhjyydessä?

Sekä atomin pystyy halkaisemaan, että kvarkin ja joskus Higgsin bosonin ja joskus sitä pienempiäkin asioita, mutta silloin me emme ole sitä kokemassa. Sitten nimittäin räjähtää. Kuvan valtaa aurinkotuulesta lähtenyt ruiskahdus, kosminen ejakulaatio. Humina voimistuu valtaisaksi kakofoniaksi. Seinän kuva-alan täyttää laavamainen, puhdas, liikkuva tuli, kuin alkuenergian vimmainen, magmamainen juoksu universumin tihenevässä, puristuvassa pimeydessä. On valoa, vaikka vain vähän, mutta se peittoaa pimeän.

Näemmekö nyt tähden synnyn ja sen kuoleman, tavalla joka palauttaa mieleen Stanley Kubrickin 2001: avaruusseikkailun (1968) kliimaksin. Meidän aurinkokuntamme tähden, auringon elinkaari on vasta puolessa välissä, tuumin. Sillä on vielä noin kahdeksan miljardia vuotta aikaa palaa loppuun, ennen kuin se lopulta sammuu, luhistuu.

Vaikuttaa siltä, että Ikedan teos yrittäisi kuvata maailmankaikkeutta, sen ääretöntä monimutkaisuutta. Joudun sanomaan, että en tiedä, mitä tämä on, enkä tule varmaan koskaan tietämään, mutta ainakin siinä on immersiivinen taso, sillä ihmiset katsovat teosta kuin halolla päähän lyötyinä, antautuvat sen vaikutuksille, mitä tahansa ne ovatkaan.

Kun kävelen ylös sieltä, Amos Rexistä, ulos Mannerheimintielle ja valkoisille kaduille, kun lumi on satanut ja rauhallinen liikenne vetää kirskuvia raitiovaunuja edes takaisin, ja uneliaat, touhukkaan ihmiset valmistautuvat jouluun ja lepoon, Ryoji Ikedan näyttelyn vaikutukset, jotka luodaan auditiivisilla ja visuaalisilla näyillä, pörräävät yhä päässäni kuin pyörremyrsky. En ole varma, pidänkö siitä lainkaan, mutta taidetta se on.

Kaikki taidenäyttelyssä näkemäni taideteokset olivat joko värikynällä tai värikynällä ja vesiväreillä tai guassilla paperille luotuja. Puhun tässä hahmottamisen helpottamiseksi pelkästään maalauksista tai teoksista.

Aluksi kolme omakuvaa, joista keskellä riippuva maalaus saa hyvin eläimellisiä piirteitä, sillä kohteella – Minjee Hwang Kimillä itsellään! – kasvaa karvaa lumoavalla tapaa liioitellusti, kuin jossain Frida Kahlon maalauksessa konsanaan! Jokaisesta kolmesta omakuvasta paistaa esiin silmien suuruus, niiden lumoava kauneus ja häiritsevän intensiivinen, ikään kuin varastava katse, joka saa korostetullisen aseman ja herättää levottomuutta.

Keskimmäinen kuva voisi hyvin esittää myös eläintä enemmän kuin ihmistä, sillä karvaa on paljon. Toinen silmä on toista silmää huomattavasti pienempi, ja näiden yhdistelmä luo hyvin animaalisen vaikutelman. Tämä työ voisi helposti ammentaa inspiraationsa vaikka jostain sellaisesta elokuvasta kuin Fur: An Imaginary Portrait of Diane Arbus (2006), jossa Robert Downey Jr. näytteli miestä, johon mestarivalokuvaaja tutustuu, ja jolla kasvaa intensiivisen nopeaan tahtiin karvaa koko ruumiinpeittävällä tavalla.

Jokaisessa omassakuvassa kasvoja tarkastellaan hieman eri kulmista. Kolme ensimmäistä maalausta on kooltaan pieniä. Kaikkien maalausten keskittyminen pelkästään taiteilijan omiin kasvoihinsa luo skitsofreenisen yleistunnelman. Kasvojen maksimaalisuudessa on jotain omalla tavalla häiritsevää, vaikka työt ilmentävätkin sekä taitoa että lumovoimaa.

Jos toisaalta kasvokuvien täydellinen dominanssi ei suoraan viesti mistään jakomielitaudista, voidaan se nähdä ironisena kannanottona selfiekulttuurin kollektiivisen epämääräisille piirteille. Toisin sanoen sille norsunkokoiselle kysymykselle, mikä saa ihmiset kuvaamaan juuri niin vimmaisesta, niin valtavasti, suorastaan loputtomasti itseään?

Voisiko se olla pelko siitä, että kuoleman jälkeen ihminen unohtuu? Mutta vain harva ihmisistä on kiinnostavia, ja on erittäin vaikea sanoa, kehen historioitsijat tarraavat kyntensä, ketä he alkavat hävittäjämatojen lailla kalvamaan. Sitä paitsi, eihän siitä kohteelleen ole enää mitään hyötyä tai haittaa, hänhän makaa jo silloin matojen ruokana.

Mutta Minjee Hwang Kim maalaa yhä omia kasvojaan: seuraavassa maalauksessa jälleen kasvot sellaisella toisteisella tyylillä, että alkaa jo kaipaamaan tosissaan muutakin näkökulmaa. Värit sentään hämmentävät ja uudistuvat jokaisessa teoksessa: tässä vaaleanpunainen pipo, kyynel silmäkulmassa, jonka levoton, vimmainen tuuli nappaa mukaansa kuin orastavan elämän tanssiin.

Taustalla hämyväreissään aaltoileva kuumeinen taivas, josta on vaikea sanoa, lupaako tyyntä vai enteileekö rajumyrskyä. Näiden värien ristiriitaisessa yhdistymisessä on jotain huimaavaa ja silti arkista. Teos lähenee surrealismia, mutta jää sillä tiellä vielä vaisuksi, mutta kauniiksi.

Kaulahuivi, joka tytöllä tai nuorella naisella on – ja joka jokaisessa maalauksessa on Minjee Hwang Kim itse! – on taivaansininen, huulet hedelmälliset ja suuret. Takana väijyy puunoksa, josta riippuu muutama hauras keltaisenoranssi lehti, viestinä siitä, että syksy on jo pitkällä. Valtavista silmistä heijastuu tulen aito kuva: pimeydessä kytee pieni liekki, ja vaikka liekki on vain pieni liekki, se voittaa hämärän.

Seuraavat kaksi maalausta ovat kooltaan pienempiä ja teemoiltaan hieman yksiselitteisempiä kuin aiemmat teokset: toinen on mustavalkoinen piirrostyö ja toinen korona-aikakauden mieleen palauttava kuva nuoresta naisesta, jolla on kasvomaski ja hiussuojus. Tämä näyttää nykyperspektiivistä jopa arkiselta, mutta olisi saanut uudenlaisen ilmeen kuusi vuotta aiemmin; näin nopeasti asiat valtakulttuurissa muuttuvat: se mikä on tänään outoa, on jo huomisen tyyli!

Viimeinen, toisesta huoneesta löytyvä teos, joka on ripustettu tuon pienemmän huoneen seinään, on kaikella tavalla kunnianhimottomampi, kuin edelliset isommat maalaukset, pois luettuina ne aivan pienemmät ja liki mitäänsanomattomat työt. Tässä maalauksessa jälleen kasvot valtaavat ison osan kuva-alasta. Suuret helmimäiset silmät tuijottavat kuin kaksi porttia toiseen todellisuuteen, jonka syvyyksiin jää vangiksi.

Kasvojen taustaan ei ole nähty hirveän paljon vaivaa: siellä on jotain sinisenä aaltoilevia vuoria, joiden lailla sinertävää puustoa, ei kovin ihmeellistä. Kimillä on ruskeahko huppari ja musta paita sen alla, mustat silmät ja musta tukka. Kimin katse on sillä tavalla lumoava, että on vaikea sanoa, minkä tunteen – jos minkään! – vallassa hän maalaushetkellä on; kasvoista loistaa salaperäisyyden anatomiaa. Kyllä, näistä töistä säteilee oma lumovoimansa, vaikka ne olisivat näin kunnianhimottomia ja banaaleja!

Päällimmäiseksi jää mieleen taidenäyttelyn yksioikoisuus, mitä perspektiiveihin tulee: kaikki työt kertovat periaatteessa samasta aiheesta, Minjee Hwang Kimistä itsestään. On vaikea sanoa, onko tämä silkkaa narsismia, vai jonkinlainen oire jostain muusta, mutta aika mielenkiintoisella tavalla Kim on teoksensa saanut rakennettua: jokaisessa on sama aihe eri teeman läpi valaistuna. Voidaan argumentoida, samoin kuin autofiktion kohdalla: mistä muusta taiteilija voisi luoda taidettaan kuin itsestään? Silti keskittyminen pelkästään omiin kasvoihin luo hieman ristiriitaisia tunteita.

Onko kriittinen viesti se, että nykyaikana olemme liian keskittyneitä itseemme, niin ettemme näe välttämättä edes ulkomaailmaa – tai jos näemmekin, niin vain näennäisesti, ainoastaan omien tarkoituksiemme läpi, omalla tavalla hyötynäkökulmasta?

Onko sosiaalinen media lisännyt tätä katsantotapaa? Onko nykyään jokainen ihminen oman itsensä mainos? Kuinka tätä kuvien tulvaa vastaan voisi kapinoida, jos pitää ylipäänsä kapinoida? Onko kaikki vain simulaatiota, onko elämä unta? Ja mitä tapahtuu sitten, kun heräämme: mihin me oikeastaan silloin heräämme?

Voisiko sittenkin olla niin, että totuus on tuolla jossain, meidän itsemme ulkopuolella, ja siksi ei tulisi – esimerkiksi selfieiden muodossa – käpertyä skitsofreenisesti omaan itseensä, taltioida – enkä tässä suinkaan aio vähätellä sitä, kuinka ankaraa työtä tuollainen itsetutkiskelu voikaan olla! – narsistisesti vain omaa pärstäänsä, vaikka kuinka se hehkuisi suurenmoista kauneutta ja sulaa, kuolematonta taidetta itsessään, vaan kurkottaa sittenkin ulkopuolelle, tai tavallaan sisäpuolelle: toiseen ihmiseen, toiseen tajuntaa, kohti toisia ihmisiä, sillä, kuten Arthur Rimbaud’n kirjoitti, Minä on Toinen. Ja kuten jostain, muistaakseni Leena Krohnin kirjasta kerran luin: Minä on Me!

Tällaisia tuumia Minjee Hwang Kimin maalaukset herättävät.