”Kaikkia yhdistää varmuus miellyttävästä iltapäivästä, joka on omistettu ennen kaikkea kuluttamiselle ja sitä kautta heidän oman olemisensa lujittamiselle.” – Michel Houellebecq, Halujen taistelukenttä, Extension du domaine de la lutte
”Ei niin, että tuntisin olevani hirveän alamaissa, pikemminkin ympäröivä maailma tuntuu olevan korkealla.” – sama
Tällä stoorilla ei ole sitten mitään tekemistä tämän päivän kanssa. Tämä on yhtä subjektiivinen harha kuin Platonin ideamaailma tai Kantin kritiikki puhdasta järkeä vastaan olivat. Lisätään vielä, että tämä tapahtui kesällä 2016, kirjoitettiin samana kesänä, eikä tällä ole mitään tekoa totuuden kanssa: tämä on puhdasta fiktiota.
On aivan totta että eräänä päivänä eräänlaista huimausta tuntien kuin pääni lopulliseen sairaalloisuuteen asettuen lähdin vaeltamaan ja löysin naapurikorttelistani kerätessäni pulloja, joilla ajattelin maksaa päivän ruokani, suunnattoman suuren siirtolohkareen. Lohkare avautui eteeni jäänteenä kauan aikaa sitten tätäkin korttelia ylös kilometri kaupalla pidättäneestä jääkauden jäästä. Tarkastellessani tuota lohkaretta sain idean elokuvasta, joka minun pitäisi tehdä. Päätin heti käyttää kaikki rahani hankkiakseni DV-kasetteja, joista guruksi asti ihailemani David Lynch on sanonut: ”DV on ihan kuin filmiä, vain ilman sen ongelmia.” (vaikka tämä ei todellakaan pidä paikkansa, niin käytän tätä lausetta tässä, eräänlaisen satiirin esimerkkinä; se on siteerattu kirjasta Cathing the Big Fish ”Meditaatio, tietoisuus ja luovuus” omistettuna itse ”hänen pyhyydelleen Maharashi Mahes Yogille”).
Ihmisten keinutellessa lapsiaan pihamaalla kuljen päivää paistattelevien invalidien ohi, kuljen sillan poikki puron yli, metsätietä pitkin puron vieressä, nojaudun kaiteelle ja kuuntelen, ja äänitän puron solinaa, kun raskaasti nouseva äiti jää katselemaan minua kuin omituisuutta. Hänessä on kiehtovuutta, jota ei löydä aivan kaikesta, ellei jää tutustumaan siihen aivan perin pohjin. Pian hänen kaksi lastaan seuraavat häntä perästä. Minä kuljen ruokakauppaa kohti yli koulutien, koulupihan, ohi koripallokentän ja yli jalkapallokentän, pukkipuuta pitkin väistääkseni kahta naista, ja jään hetkiseksi kahden leikkisän lapsen kanssa nostelemaan painoja muiden pelatessa koripalloa. He nauravat minulle ja soitattavat musiikkia iPhoneistaan. Tuntuu, että se tulisi vuosisatojen takaa, vaikka on vasta eilisen päivän musiikkia. Ylitän laakson. Taivas on kirkas. Kävelen, kuten sairauteni aikana kävelin, useita tunteja pitkin Viikin laaksoa, ja teitä, sivukatuja, jopa korttelipolkuja, puistoteitä ja laakson takaa avautuvia avaria metsä– ja maatilateitä nähden nuo kaikki lehmät laitumella ja kaiken sen vihreyden ja pölyn, kun auto halkaisee maiseman ja jättää pölyvanan taakseen. Toisinaan näen myös hevosen ja hevostyttöjä, ja joskus näen hevospoikien ratsastamassa oriillaan, tai tammoillaan läpi tuon avaran taajaman.
Näen rakastavaisia puiden siimeksessä, puiden varjojen suojissa suutelemassa toisiaan niskoihin ja hymyilemässä ”tuolle muukalaiselle”, joka minä heille olen. Näen raajarikkoja, joiden kädet ja jalat on telottu, tai amputoitu. Kysyn heiltä, sillä tiedän heidät viisaiksi, neuvoa, mutta en koskaan saa tietää, mitä heille kävi ansaitakseen, tai epäansaitakseen tuon vain ruumiinliikkeitä rajoittavan tilan. Kenties vain tapaturma, suuri vahinko sattui heidän kohdalleen, ehkäpä jonkinlainen kännikömmähdys? tuumin. Vai olivatko he kuin potilas siinä kuuluisassa Rembrandtin maalauksessa, jossa avataan ihminen autopsyaa varten? Liikaa kysymyksiä, ja liian vähän aikaa vastata. Tuo Rembrandtin maalauksen avattava kalmo, rikollisen Aris Kindtin ruumis, oli todennäköisesti ennen kuolemaansa jonkinlaisen kidutuksen uhri, siinä maalauksessa nimeltä The Anatomy Lesson of Dr. Nicolaes Tulp, ja kenties on jopa noiden tarkastelevien lääkärien koston välikappale. Kindo oli suorittanut aseellisen ryöstön ja jäänyt kiinni siitä, tuomittu kuolemaan ja tapettu kenties kiduttamalla, nimittäin hänen vasen kätensä, se jota ei olla leikattu auki, on tuntemattomasta syystä turvonnut ja lyhyempi kuin toinen käsi, ikään kuin se olisi kutistunut kidutusta saaneena. Rembrandt tuskin on tehnyt virhettä kuten epämääräisessä liikenneonnettomuudessa surmansa saanut saksalainen loistava, ja loistavasti ongelmallinen esseisti ja kirjailija W.G Sebald huomautti kirjassaan Saturnuksen renkaat. Nähdessäni eteeni avautuvan Viikin avaran laakson toivon ettei kidutusta enää sallittaisi. Maalaus maalattiin 1630-luvulla. Siitä, tuumin, on niin pitkä aika, että toivon maailman olevan muuttunut parempaan sen jälkeen. Mutta aina nähdessäni uutisia vaikkapa Bangladeshista, Guatemalasta tai tuhoutuneesta Damaskoksesta, Afganistanista, Pakistanista, Somaliasta ja Jemenistä, tai alkeellisista hökötyksistä koostuvasta tiiviiseen pakatusta pakolaisleireistä, tunnen että ihmiset ovat vain typertyneet entisestään. Voi tietysti olla myös niin, että kuvaajat haluavat vain näyttää tietyn osan totuudesta, tuumin. Tai sitten he eivät voi mitään muuta kuin näyttää sen. Mutta se on nyt aivan toinen asia! tuumin.
Päästessäni viimein aivopestyjen kasvisten itsekidutukseen lanseeratusta jumppapaikasta eroon, jonka nurkkauksessa, sellaisen parakin takana nuoret varjossa istuivat kuunnellen musiikkia ja katsellen Frank-aurinkolasien takaa minua, ja juoden tölkkisiidereitä, joita en itse koskaan voisi kaataa suuhuni, tuumin tuota Rembrandt Harmenszoon van Rijnin maalausta. Ei tunnu todelliselta että tällaisessa paikassa voisi sallia kidutuksen. Tosin en tiedä, mitä kaikkea noiden rakennuksien sisällä tapahtuu, henkinen kidutus on aivan toista laatua kuin fyysinen. Kenties, jos seinät sortuisivat ja paljastaisivat rakennusten sisätilat, niiden sisuksen, paljastuisi vain rakastelevia pareja ja rakkauteen ryhtyneitä joukkueita. Se olisi ainakin hieno kuvitelma… mutta sitten muistaa kaiken pahuuden, huoneissa vuosikausia vangittuina pidetyt ihmiset, sukurutsaiset orjat, silvotut ruumiit, levinneet emättimet, taittuneet kullit, kaiken tuon pahan energiatoteuman, ja sitä toivoo vain, että ”puhtaan tietoisuuden valtameri” olisi vapaa kaikille, jotta pahuus maailmastamme katoaisi. Samalla mieleeni palautuvat Luis Buñuelin sanat Viimeisestä henkäyksestä: ”lääkärit ovat luoneet yli kaiken elämää kunnioittaneen Hippokrateen nimissä uudenaikaisen kidutuksen kaikkein hienostuneimman muodon, elämän pitkittämisen”, kun kävelen keltaisessa Opelissa istuvan kasviksen ohi ja nyökkään tuolle tuomitulle idiootille, joka ei tajua enää mistään mitään, vaan on koko lailla vajonnut aivopesuun tietämättä itse edes että on tehokkaan aivopesun ensisijainen uhri. Ohitan vihaisen ketjussa sikaria polttavan sähkörullatuoliin vangitun kalastajalakkipäisen miehen, jonka vammaisessa katseessa aistii suurta kaipuuta, ohitan tuollaisia vammaisia matkani varrella ainakin kuusitoista, ja ulkopuolisuudestani käsin rakastan heitä kaikkia yli vuortenkin.
Mutta ainakin näen matkallani myös tehotyttöjen tanssijoukkueen, sekä kultaiseksi puetun mustalaistytön, joka heijastuu pitkän matkan päästä kirkkaana kuin metsän siimekseen syttynyt tähti, melkein niin että silmään vihloo. Näen myös naisen, joka katsoo minua lempeästi. Ja näen heti sen jälkeen miehen, joka katsoo minua vihasta käsin. Kaiken tämän näen matkatessani valtaisaan tavaralla täytettyyn halliin, Viikin Rönnbackcägenin Prismaan. Sieltä tarkoitukseni on, kuten on tullut ilmi, löytää mini-DV-kasetteja elokuvaani varten. Kävelen ruohikkoista pengertä pitkin ja laulan itsekseen, ja yhdessä vaiheessa törmään tyttöön. Laitan silmälasit nopeasti taskuuni, kaadan ja kieritän tytön mäkeä pitkin vain kaatuen kuperkeikkaa hänen päällensä. ”Hyss!” sanon, ja laitan sormeni hänen huuliensa eteen. Kurotan nostamaan hänen hameensa ja näppäilen sormillani hänen pikkuhousunsa napit irti. ”Kutittaa…” hän sanoo. Mutta painan huuleni kiinni hänen huuliinsa, niin ettei hän voi enää puhua. Tökkään nuoren kostoni hänen haarojen väliin. Teen niin muutaman kerran, kunnes… kierähdän ympäri, laitan housuni kiinni, ja näen taivaan ja pilvet. Sorsia lentää pilvien alla! Hiiteen sorsat, nuo rääkyvät ja kurjat otukset, tuumin, mutta hymyilen… hymyilen onnellisena. ”Kultakutri, kultakutri”, lauleskelen ja naurahdan. Tyttö jää katsomaan minua kummastuneena. Jatkan matkaani kohti Prismaa.
*
Kauppahallin tornin näkee jo pitkältä. Se työntyy taivaaseen ja kohti pilviä kuin Taru sormusten herrasta –kirjojen ja elokuvien paha Sauronin silmä. On mielenkiintoista, tuumin, sikäli mikäli, kun ottaa huomioon Raamatun Jeesuksen pienen sekoamisen torilla, siellä missä hän alkoi heitellä torikojuja, potkia toritavaraa ja lausui viimein vauhkoontuneena kauppiaalle: ”Te käärmeet, te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka te pääsisitte helvetin tuomiota pakoon?” miten aina kun menen Prismaan, ohitan ainakin viisi JEESUS PELASTAA –tarraa, tuumin. Ne on kirjoitettu suurella sinisellä fontilla valkoiselle alustalle, niin ettei niitä voi ohittaa huomaamatta. Näen niitä nytkin monta edessäni liimattuina lyhtypylväisiin ja kieltokyltteihin. Yhdestä niistä on revitty Jeus-kirjaimet pois, jolloin jäljelle jää ES PELASTAA. ES, se on metalliin tölkitetty vahvan kusenkeltaisenvärinen ”pärisevä energiajuoma”, jota nimenomaan räkisnuoret suosivat. Es tarkoittaa myös Sigmund Freudin idiä.
Viimein astun kaikessa harmaudessaan ja peltisyydessäänkin räikeän vihreyttä huutavan rakennuksen sisälle! Viimein! Astun sisälle Prismaan. Astun tänne, minne melkein kaikki ovat kerääntyneet!… siltä tuntuu. Täällä on pullistelijat, invalidit, kotirouvat, taiteilijat, vaihto-opiskelijat! Eräs vaihto-opiskelija kysyessäni häneltä pakasteosastolla: ”mistä täältä löytää cheddarjalopenot?” niin tuo vaihto-opiskelija tuntui olevan kuin unessa. Poika vain vilkaisi minuun, kääntyi jälleen tutkimaan tuotteita, joita pakasteessa jäässä oli ja tuimensi suunsa. Toistettuani kysymyksen ja lisättyäni sen perään: ”You don’t speak Finnish? I’m just looking cheddarjalopenos”, hän sanoi englanniksi, melkoisen happamalla äänellä jälleen vain vilkaisten minuun pelkästään: ”I…” Sitten hän tuntui unohtavan kokonaan minut. Suruissani seurasin häntä. Hänen kääntyen taas tutkimaan pakkastuotteita, katkarapuja, pizzoja, lohien mätiä, herneitä, jäätyneitä palkoja, niin että jälleen hänen katseensa oli luotuna ylös, tuumin kuolemaa.
Vasta silloin, kun hän katsoi suoraan lävitseni kuin minä en olisi edes seisonut hänen vieressään, hän viimein lausui: ”Yes, I do speak Finnish!” jolloin luovutin. Hänellä ei ollut aikomustakaan puhua suomeksi saati millään muullakaan kielellä, ei puhua mitään, vain tutkiskella. Mitään vastarintaa tekemättä päätin ensitoimeksi jättää hänet omaan arvoonsa. On nimittäin ihmisiä, tuumin, jotka ajautuvat tutkiskelemaan vaikkapa kiveä tai edessään olevaa ruokalistaa pitkiksikin ajoiksi, jossa ei mitään pahaa tietenkään ole, sillä osa asioista, suurin osa asioista paljastaa itsensä vasta kun niitä jaksaa tarkastella mahdollisimman pitkään, mahdollisimman hartaasti; kaikki keksinnöt, oivallukset siintyvät oikeastaan vain pitkäjänteisyydestä. Ja kun puhuin suomea ja sitten englantia hänelle, hän vain jatkoi, olikohan se lankkuperuna- tai kermaperunapussin tutkiskelua, sillä ketäpä Prismaihmistä kiinnostaisi toisen Prismaihmisen asiat enemmän kuin pakasteet, valittamatta sanon, sitä paitsi tämä ei ole läheskään ensimmäinen kerta kun minun läsnäollessani on käyttäydytty ikään kuin en olisi siinä, vähän kuin en olisi tai merkitsisi mitään, mutta kenties en olekaan olemassa; tämä tunne vahvistuu ihmisten kanssa, jotka käyttäytyvät niin, etten olisi: ehkä kukaan meistä ei ole. Joka tapauksessa ja yhdentekevää, tämä vain vahvisti sitä todellisuutta, jossa kai olemme, Prismatodellisuutta – eihän Prisma ole seurustelun paikka, tai sanotaan näin: ei ainakaan sen pakastehyllyosastot; jos Prismassa seurustellaan, tapahtuu se useimmiten sen esikäytävillä, ei itse kauppapuolella – käytäville on jopa istutettu penkkejä, joissa joskus toisinaan saattaa joku kamalan yksinäinen ihminen istua ja odottaa vain sitä, että joku istahtaa viereen, joku jonka korviin voisi sylkeä oman elämänsä bassottoman tragedian, mitään muuta nämä ihmiset eivät nimittäin tahdo: vain kaksi korvaa, joihin oksentaa. Mutta useimmiten niillä istuu myös ihminen joka vähiten kaipaa toisten ihmisten seuraa, joka vain lepää siellä – sillä onhan tämä perinjuurin uuvuttavaa, nähdä koko tämä epätoivoinen kulutusjuhla, koko tämä sivilisaatiomme kulminoituminen tarpeeseen ja haluihin, siihen miten ihminen elää – Prisma. Kolme lasta juoksee ohitseni pallon kanssa, yksi heistä huutaa: ”Tänne jäät!” En tiedä, onko sanat tarkoitettu minulle ja jos on, mitä ne oikeastaan merkitsevät? Onko kyseessä olemassaolo, tuumin, johon ihminen osallistuu tahtomattaan, ja josta hän ei tahtoessaankaan pääse irti, tuumin, enkä voi lakata tuumimasta – se on osa minua, osa olemassaoloani, osa tätä kaikkea, tätä todellisuutta, tämä tuumiminen, joka varmistaa, en tiedä: jopa todistaa, olemassaolostani. Nämä kaikki vaihtoehdot, joita tarkastellaan Prismassa, ovat kuin musiikkia: vieraannuttaa meidät, tuumin, ajattelusta. Jokin tässä alkaa karmia, ettenkö täällä tunnistaisikaan tätä olemassaolon raskaan painavaa taakkaa, vai kevyttä, en tiedä, joka tapauksessa, että olisin tiedostamatta olemassaoloani, täällä vain olematta tietoinen kuin ylipäänsä nauttiva henkilö, antautuisin kuluttamiselle, antaisin vain tyhjyyden kiertää kallossani. Tyhjyys kiertää päässäni, tuumin, siis olen, enkä voi olla tuumimatta, voisinpa olla olematta, mutta tuumin, siis olen… Äh!… Olen olemassa. En voi sille mitään, olen. Olen, ilmenen. Ajattelen, siis olen, olen koska ajattelen, mutta miksi ajattelen? En halua ajatella enää, olen koska ajattelen etten halua olla… Sartre… Ravistella pois itseni irti olemassaolosta, jossa olen niin kiinni, siihen tuskin pystyy kuolemallakaan, buddhalaiset uskoivat, ettei kuolemalla pääse vielä eroon olemassaolosta, ehkä siten vain lujittaa asemansa siinä. Se siis itsemurhista. Ei siis kuolla, vaan elää! Ja sitten kuolla – lopullisesti. Sitä on nimittäin todellinen tahto, olemassaolon tahto – muuttua olemattomaksi. Tämä olemassaolon sietämätön painavuus…
Vihoviimein tuon vaihto-opiskelijan siirryttyä jäätyneiden parsakaalien ja kohmeisten kukkakaalien edestä löysin hänen takaansa pakkaukseni, cheddarjalopenot, otin sen käteeni ja kävelin maksamaan. Kuraattorit, kirjailijat, lapset, huumatut ja epähuumatut seurailivat kuka mitäkin halua, ja niin minäkin omaani. Siispä palasinkin takaisin jättämään cheddarit pakastelootaan muistaessani tarvitsevani nimenomaan mini-DV-kasetteja!… Mitä minä ruualla, tuumin… kun tarvitsen nimenomaan mini-DV-kasetteja. En voisi laittaa ruokaa suuhuni, en pystyisi tekemään sitä, jos en saisi ensin mini-DV-kasetteja, tuumin. Ajatella, että kuraattorit käyvät myös Prismassa! Vai käyvätkö? Aloin pohtimaan… Kaikkialla yläpuolellani ja sivuilla levisi suunnattomia kylttejä, käskyjä. Prismat toisin kuin Citymarketit tai Alepat tai Lidlit tai Salet, hyödyntävät tummanvihreää, joka tuntuu kiertelemättä kertovan vailla ideologiaa, tai nimenomaan juuri rehellisesti ideologiaan pudoten, sen, miksi me olemme täällä: olemme kuluttamassa; mutta emme tule koskaan ajatelleeksi, että ehkä jonain päivänä saapuu armosta tilanne, jolloin ei ole enää yhtään mitään, mitä kuluttaa; eikä ketään, joka kuluttaa.
Jostain syystä Prismat ovat kuitenkin aina minun kohdallani täydempiä kuin punaista ja sinistä käyttävät Citymarketit, tai vihreää ja mustaa hyödyntävät Mustat pörssit. Ne ovat paljon täydempiä kuin syrjäseutujen tilaa-, lähetä eteenpäin, tilaa, lanseeraa ja tilaa sivusta karsimalla muiden oikeuksia ostaa halvalla, ja osta- ja myy eteenpäin kalliimmalla usein aivan kaupungin syrjimillä seuduilla sijaitsevat Verkkokaupat. Verkkokaupat vaihtavat taajaan oikeusasioiden takia sijaintaan. Nyt eräs sellainen sijaitsee bunkkereiden vierellä, aivan merinäköalan tuntumassa Jätkäsaaressa, Västrä Hamnenissa vaihtaneena hieman entisestä paikastaan lähemmäs merta. Nimittäin meren läpi sinne helpoiten saadaan tavara, jota muualle ei tuoda. Pimeän tuntumassa rahtilaivat voivat pakata halvalla tuotetun lastin, jonka myyjät voivat lanseerata myyntiin kantasuomalaisille kalliimmalla. Nimittäin sitä ei muut saa suoraan tilattua, vain tietyt tahot. Näin toimii eräänlainen riisto, tuumin, mutta siltikin toiminta, jota aloin tutkia, ei näyttänyt nyt riistolta enemmän kuin mahdollisuudelta itselleni. Sillä pahoin pelkään, ettei edes Prismassa ole mini-DV-kasetteja, vaan niitä löytyisi ainoastaan Verkkokaupoista. Verkkokaupat, toisin kuin Prismat, ovat piilossa teollisuusalueen ja nostureiden takana, jos katsoo keskusmaasta; ne sijaitsevat kaukana turistialueesta, mutta lähellä merta, paikoissa, jonne kenenkään ei oleta eksyvän tahallaan. Yksi on Rionkadun ja Tyynenmerenkadun kulmauksessa lähes täydellisen harmaalla alueella. Mutta se on niin kaukana Prismasta, että sinne päästäkseni minun olisi kai kuljettava kuin Mooses konsanaan Punaistamerta ylittäessään pakoillessaan egyptiläisiä, siis enkelten kanssa. Mutta enemmän kuin enkeleitä tarvitsisin siihen silti yhä metroa ja rataa seuraavaa metrokuskia, joka veisi minut päätepysäkille Ruoholahteen ja lopulta Länsisatamalle.
Prismat ovat jopa täydempiä kuin sympaattista keltaista ja räikeää punaista käyttävät Alepat, tai niiden plagiaatit Salet. Jopa silloin tällöin täydempiä kuin sinistä, keltaista ja punaista hyödyntävät Lidlit, ainakin täydempiä kuin sympaattiset Tarmonlähikaupat tai Valintatalot, nuo pienet tienvarsiputiikit, joissa toisinaan tapaa liiankin kauniita naisia kuin aarteita, tai kallisarvoisia mustia helmiä jonkinlaisen syvän meren haaksirikkoutuneen laivan pohjalta, jota häijyt mustekalat vartioivat, jotka saattavat käyttää markkinoinnissaan vonnegutmaisia sloganeita, kuten ”Hui Hai – Halvat hinnat”. Jos sallitte minun käyttää tällaista lapsellista vertauskuvaa kauppojen kauniista, eksoottisista naisista, joita ”voi lähteä melkeinpä vain yksin katselemaan samaan aikaan kun päätyy ostamaan vaikkapa saksalaista tai kotimaisen pienpanimon herkullista olutta, niin kuvailisin heitä aarteiksi markkinavoimien kilpailukykysopimusten vilskeessä”. Tänä päivänä ihmiset ostavat ja ostavat tunteakseen itsensä elossa oleviksi. Vihreä väri, jota käytetään myös ”liiku” -signaaliksi, pitää kaiken Prismoissa liikkeessä. Kassoja on ainakin kaksikymmentä, usein jopa kaksikymmentäviisi. Jonot ovat pitkiä. Uusia kassoja avataan varmuuden vuoksi tiheään tahtiin, vain signaali lähetään ja uusi kassaihminen kiiruhtaa kassalle. Kiireiset kassaihmiset liikuttavat tavaraa niin nopeasti, ettei pitkissä jonoissa joudu seisomaan ainakaan kymmentä minuuttia pidempään, ei täällä Suomessa, jossa leipäjonot ovat kaikesta huolimatta joskus neljäsataa metriäkin pitkät, ja kodinkoneita jonotetaan suurella ryysiksellä. Ellei sitten vain jähmety paikalleen kuin auto liikenteeseen osaamatta tehdä mitään sen eteen, että jono liikkuisi. Silloin on muuttunut jonoihmiseksi. On nimittäin ihmisiä, jotka eivät voi mitään muuta kuin istua ja katsoa, tai istua ja seistä, ja välillä heitä, näitä jonoihmisiä – jostain syystä – kertyy myös jonoihin niin monta, että jonot tulevat pitkiksi ja liikkumattomiksi kuin ne Catulluksen suuret käyttämättömät ja ikävät aamustondikset.
Jonot saattavat pysähtyä tuntikausiksikin. Silloin alamme puhua jonoihmisten elämästä. Sillä seisoessaan jonossa ihminen alkaa elää eri tavalla kuin kävellessään niin sanotusti vapaana. Eivätkä jonot liiku aina, kun sanotaan, vaikka että jonon päässä on kymmenen tai kaksikymmentä jonoihmistä, jotka eivät osaa mitään muuta, eivät kykene mihinkään muuhun kuin katsomaan, kuin sentin kerralla. Jonoihmiset eivät kykene muuta kuin seisomaan, tai katsomaan ja istumaan, tai seisomaan. Toisinaan jonoihmiset kirjoittavat. He ovat kasanneet suuren kasan ostoksia ja kuvaavat välillä niitä, kuvaavat ehkä jo ennen kuin ovat käyneet niihin käsiksi. Toisinaan he kuvaavat jopa sen, kuinka he käyvät niihin käsiksi, kun myös sen mitä niille, tavaroille, käy, kun he ovat käyneet niihin käsiksi. Sen jälkeen he vain jakavat sen sosiaalisessa mediassa, ja jos kritiikki on liian kovaa, he poistavat sen. Ja tekevät uuden.
”Ei ole mitään parempaa, Liisa, kuin työskennellä Prismassa!” kuulen ikäneidon sanovan naiselle, jonka rintalapusta tosiaan luen nimen: Liisa. ”Miten hauska onkaan yrittää parastaan kerta toisensa jälkeen ammatissa, joka on niin miellyttävä?” ”Niin, sitä vain yrittää ja yrittää parastaan, mutta paras ei aina riitä”, huokaa Liisa. Äkkiä näen hänet ikään kuin lysähtävän veikkauspöydän tiskille. Pelkään että hän saa sairaskohtauksen, hän näyttää vajoavan kohti tiskiä, ja näen hänet yhä kalpeampana: ”Paras ei todellakaan aina riitä”, hän sanoo voihkivalla, nääntyneellä ja tuskaisalla äänellä, joka alkaa täristä, ja alkaa pidellä vatsaansa. Näen, kuinka hänen huulensa väpättävät ja pieni, soma nenä heilahtelee hieman. ”Liisa!” Äkkiä hän itkee ja nyyhkyttää, valahtaa lattialle ja alkaa parkua. ”Liisa! Liisa! Olet Prismaihminen, et voi murtua… anna kun poloinen minä autan sinut ylös, takahuoneessa saat kahvia, siellä on ilmastointilaite, laitamme Brahmsia soimaan… voit ottaa loppupäivän vapaaksi…” ”Ei, Isabella, yritän parhaani!” ”Tärkeintä on yrittää Liisa, tärkeintä on, ettei koskaan luovuta!” (Isabella sanoo Liisalle ja madaltaa ääntään, muuttaa sen välittäväksi): ”Takahuoneessa on myös kraanavettä ja kasa rauhoittavia.” Tämä on innovaatiota, sen täydellistä toimintaa. Tämä on esimerkki myös demokraattisesta kapitalismista, demokratian arkipäiväisyydestä ja pohjois-amerikkalaistumisesta jne.
Näen kuinka työtoverit kiiruhtavat nostamaan yhtenä ryhmänä hänet ylös ja tuumin, että olen itsekin kaatunut maahan, pariinkin otteeseen, eikä kukaan ole ollut nostamassa minua ylös, ennen kuin muistan ne kauniit naiset, jotka kerran auttoivat minut ylös, kun vakavassa tilanteessa kaaduin asvalttiin. Jalat pettivät ja äkkiä syöksyin kohti asvalttia kuin painovoima olisi moninkertaistunut vain minun kohdallani. Kaikki tämä, ajattelen, tapahtuu Veikkauskojun edessä. Se on pieni, punaisilla merkeillä värjätty koju, ainakin 9 valvontakameraa vartioi pelkästään Rönnbackavägenin Prisman pientä veikkauskojua. Ja 25:n kassan yllä on kutakin kohti yksi valvontakamera. En tiedä, montako valvontakameraa Prismassa noin yleensä on, mutta pitäisi olla aikamoinen tuhatsilmäinen tohtori Mabuse seuratakseen niistä jokaista.
Prisman liukuovet ottavat demokraattisesti vastaan ihmisen kuin ihmisen, joka suostuu kulkemaan vain liiketunnistimen ali (sisälle Prismaan päästäkseen on aina pakko silti kulkea liiketunnistimen ali): kuka tahansa saa astua Prismaan, eikä Prisman sisälle menemiseen vaadita pääsymaksua; mutta jos lähdet sieltä ostamatta mitään, sinuun takuulla luodaan sellaisia mulkoilevia katseita, joiden tarkoitus ei ole ainakaan sanoa: ”hyvää päivänjatkoa!” vaan enemmänkin: ”ensikerralla… hieman paremmin, tsemppimeininki!” Mikäli ostat Prismasta vain muutaman tavaran, melkein varmasti kassaihmiset eivät sano sinulle edes yhtä ainoaa sanaa; käytännössä se olisikin turhaa. Sinun ei pidä avata heidän kanssaan keskustelua, sillä sekin olisi käytännössä hyödytöntä. Mutta jos ostat ruokakärryllisen tavaraa, saat lopulta korttia vinguttaessasi osaksesi hymyn, joka jaetaan vain ruokakärryllisen tavaraa ostaneille, sitä kutsutaan kaupankäyntiystävyyshymyksi. Saatat saada myös sanat: ”Hyvää päivänjatkoa!” mutta mikäli ostat vain ruokakärryllisen tavaraa, sellaisille jotka eivät osta ruokakärryllistä tavaraa, ei jaeta noita sanoja, ellei hän itse kerjää niitä. Mutta se olisi jo naurettavaa!
Yhtä kaikki, tällaisen tekstin minä löysin Prismoista, joista harmikseni en kuule juuri kenenkään puhuvan, enkä näe kenenkään kirjoittavan, vaikka melkein jokainen on sellaisessa useaan otteeseen käynyt. Hyvin useat tuttavani ovat jopa sellaisissa työskennelleet, ystäväni kriitikko Mikko Lambergin kirjoittaa niistä pitkässä esseessään. Siteeraan sitä tässä, sillä mielestäni se kuvaa jotakin merkittävää Prismojen ominaisluonteesta, jotain sellaista jota en voisi itse koskaan edes kuvitella kykeneväni kirjoittamaan:
”Joku voisi sanoa, että ne (Prismat) ovat arkkitehtuurisesti täysiä kammotuksia, kolkkoja halleja, joissa sairaalloinen vihreä ja sairaalanvalkoinen kättelevät toisiaan epäpyhässä harmoniassa. Mutta juuri siksi ne tuntuvat rehellisiltä; taiteen tarkoitus ei ole näyttää kauniilta, vaan sillä voi olla aivan mitä vain päämääriä: Prismat ovat rumia teollisuushalleja, jotka eivät mitenkään peittele todellisuutta: liukuhihnatuotteet ovat tarjolla ruumishuoneiden lämpöä huokuvissa altaissa ja rumissa hyllyissä, jotka eivät yritä teeskennellä ystävällisyyttä. Ota tai jätä, kuluttamaanhan olet tänne tullut.”
Vaikka en tiedä, onko taiteen tarkoitus jotain kauniin näyttämisen vastakohtaa… en usko, en usko että on… epäilen! Sillä minusta jalkapuolessa miehestä voi löytää syvää kauneutta siinä missä yliluonnollisen isotissisestä naisesta kuin myös tytöstä, jolla ei ole tissejä lainkaan, voi löytää kauneutta, kuten sellaisistakin ihmisistä, joita yleisesti pidettiin rumina. Minä olen nähnyt heissä taideteoksia! Olen nähnyt Rainer Werner Fassbinderissa, miehessä, jota kutsuttiin hirviöksi, ja Charles Bukowksissa, miehessä jota myös nimitettiin milloin hirviöksi, milloin juopoksi, katselemalla vain heidän kasvojaan, niin pyhimysmäisiä kasvoja, mutta samalla ruhjoutuneita, olen nähnyt noissa kasvoissa sellaista kauneutta jota kaikkien aikojen kauneinkaan nainen ei voisi heijastaa. Tiedän, että kauneutta on muuallakin kuin siinä, mitä yleisesti pidetään kauniina, sillä olen nähnyt kauniita asioita ja kauniita ihmisiä, jotka ovat pakottaneet pysähtymään, enkä ole huomannut kenessäkään toisessa tällaista pysähtymistä!
Toisaalta Fassbinder ja Bukowski eivät ole koskaan saaneet mulkkuani pystyyn, vaikka olen aina saanut heidän taiteesta jotain sellaista, mitä mistään muualta en saa. Ja vaikka vihreä ei ole mielestäni hyökkäävä väri, vaan päinvastoin juuri rauhoittava (sitä käytettiin muun muassa mielisairaaloiden seinien värinä, sillä hullut rauhoittuvat vihreästä, kuten myös kuullessaan musiikkia tai veden lorinaa) vaan punainen on jotain sellaista, joka saa minut liikkeelle. Aina kun näen punaista, painan kaasun pohjaan. Punainen tekee minussa jotain muutakin kuin saa minut vain käyttäytymään hullun tavoin, sillä se kiihdyttää minua koko lailla lempeen ja liikkeeseen, mutta vihreä on salakavalampi väri: se on rauhallisuuden väri, se on saarnan väri. Ja se joka saarnaa rauhallisuutta, ei omista rauhaa. Vihreä on myös järjestyksen väri, jota armeijassa käytetään, ja se joka pyrkii järjestykseen, ei elä järjestyksessä. On syytä jatkaa Lambergin esseen siteeraamista:
”Prismassa ystävällisyys tarkoittaa sitä, että eri paikoissa on vihreitä räkäläiskiä, koska tietynlainen vihreä, joka yrittää olla luonnon mieleen tuova elementti, mutta epäonnistuu täysin, on prismakaupoissa pääväri, ja sillä hyvä. Prismassa aivopestään avoimesti, koska vihreä hyökkää silmille. Kukaan ei voi olla näkemättä mainittua vihreää miettimättä Prismaa. Tämä yhdistetään rehelliseen kuluttamisen tosiluonteen esittelyyn; ostat materiaa jotta unohtaisit kuoleman. Jos kaikki ruoat olisi pakattu valkoisiin laatikoihin, joissa lukee mustalla Times New Roman -fontilla tuotteiden nimet – ”maitoa”, ”levitettä”, ”ruisleivän näköisiä vehnäjauhoja”, ”makkaravalmistetta”, ”espanjalaisia tomaatteja ja hyönteismyrkyn jäänteitä”, ”virvoitusjuomaa ja 20 lisäainetta” – olisi kaikki täydellistä – ja kuin John Carpenterin nerokkaassa elokuvassa They Live. En kävisi enää koskaan muualla ostoksilla.”
En tiedä, onko se täydellistä tyhjyyttä, mitä tunnen seisoessani Prismassa, mutta ainakin se on tyhjyyttä, josta ammentaa itselleen värinää ja inhoa kaikkien noiden vihreiden kylttien ääressä. Se on sama asia kun seisoa torilla kaikkien ihmisten keskuudessa, tai missä tahansa päivätapahtumassa seisoessaan tavallaan päättäväisenä ja huolettomana, mutta myös alati vaikutuksille alttiina, ja samaan aikaan humalluttavaa vilinää seuraten ja siihen osaksi ryhtyen. Se on ihanaa, mutta myös jollain merkillisellä tapaa syvästi ahdistavaa. Mieli täyttyy kaikenlaisista asioista ja ”sydämen voi sanoa herkuttelevan ruuhkaisissa saleissa”, kunnes näkee ylhäällä riippuvat kyltit, jotka viestivät kassojen numeroista, tai ostokäytävien tuotteiden luokittelua yhdestä kastista toiseen kastiin suurilla valkoisilla kirjaimilla, ja tuntee hiukan kauhua, jonka korvaa heti päättäväisyys toimia. Vaikka ”LIHAA”, ei ole se jota juuri nyt etsin, niin kenties sen rivin, sekä rivin ”KODINKONEET”, ”PAKASTEET”, ”KALAT” ja ”VAUVANTARPEITA” -rivin jälkeen löytyy viimein ”KASVIKSET” –rivi, ja toden totta, vasta teollisuushallin päädyssä on joukko ryhmittyneitä kasviksia: parsoja, kaaleja, tomaatteja, palkoja, tähkiä… Ohitan kaikki kasvikset halutessani vain ”HEDELMIÄ.” Koskettelen mandariineja, pitelin niitä käsissäni ja tarkastelen niitä. Katselen appelsiinia ja päätän laittaa sen vihreään ostoskoriini ajatellen myöhemmin puristaa siitä raikastavaa mehua. Löydän myös pystytukkaisen ananaksen, jonka lehdet törröttävät terävinä ja suoraviivaisina, mutta jätän sen vanhalle pariskunnalle. Rakennuksen, jonka sisällä olen juuri tutkailemassa ihastuttavaa melonia muiden melonien päällä, sijainti on suoraan punaisen ja keltaisen maatalousmuseon lähietäisyydellä; Rönnbackcägenin Prisma sijaitsee kirjaston, pyöreän asuurinsinisen ison rakennuksen, joka hyödyntää lasiarkkitehtuuria, ja Viikin tiedekeskuksen sekä yliopiston kampuksen lähietäisyydellä. Sijainti laatikkomaisten, nopeasti rakennettujen HOAS-rakennuksien, joiden vekkulamaisia ikkunoita tarkastelin kerran sairauteni lamaannuttamana hopeisen Fordin ikkunan läpi nähden, kun ne kaikki viruivat syvässä sateessa itseni istuen uupuneena auton pelkääjänpaikalla, takana, jos katsoo sitä pohjoisesta päin, niin tämä sijainti sopii hyvin opiskelijoille ja vaihto-opiskelijoille, jotka saavat tuotteensa halvemmalla Prismasta kuin esimerkiksi heille kauempana olevasta kenties isänmaallisesti sinivalkoiseksi värjätystä Siwasta (jonka seiniä koristaa jonkun mielestä mielisairaat kuvat omenilla jonglööraavasta miehestä, ja mummosta joka imee mitäpä-muuta-kuin-punakärkistä-mehujäätä?). Näky harmaista ja ruskeista HOAS-rakennuksista herätti minussa silloin outouden ja kotoisuuden tunteen, joka sai minut muistelemaan Franz Kafkan Amerikan, tai Mies joka katosi päähenkilön Karl Roßmannin kohtaloa, ja tuon merkittävän teoksen ensimmäistä sivua:
Als der sechzehnjährige Karl Roßmann, der von seinen armen Eltern nach Amerika geschickt worden war, weil ihn ein Dienstmädchen verführt und ein Kind von ihm bekommen hatte, in dem schon langsam gewordenen Schiff in den Hafen von New York einfuhr, erblickte er die schon längst beobachtete Statue der Freiheitsgöttin wie in einem plötzlich stärker gewordenen Sonnenlicht. Ihr Arm mit dem Schwert ragte wie neuerdings empor, und um ihre Gestalt wehten die freien Lüfte.
Pohdin hetken aikaa miltä tuntuisi olla opiskelija, joka lähetetään vanhempiensa suostumuksella tai käskystä siivoajan kanssa tapahtuneen selkkauksen jälkeen kokonaan toiselle, uudelle mantereelle setänsä huostaan. Ajoimme silloin sateisena päivänä myös ohi Prisman, jota en edes huomannut melankoliani syövereissä, tai jos huomasinkin sen en edes ajatellut koskaan astuvani sellaisen sisälle, enkä edes ajatellut, että joskus astuisin vielä kerran sellaisen sisälle. Nyt sen tehtyäni mieleeni tuli jälleen tuo opiskelija parka, joka ei ollut vastannut kysymyksiini kohteliaasti, ja Franz Kafkan keskeneräinen kirja, sekä se, kuinka silmälasipäinen mies oli kuin unessa tarkastellut pakasteita, ja viimein päästyäni ohi hedelmä- ja kasvisosaston, johon useat toisetkin jäävät tarkastelemaan minun laillani kasviksia ja hedelmiä, tuumin että tämä Rönnbackcägenin ja Viksportsgatanin Prisma on teollisuushalli, jonka metalliseen pintaan liimatut ja ripustetut vihreät tuoteselosteet ovat itse asiassa käskymuotoon kirjoitettuja ohjeita siitä, kuinka ihmisen tulee elää ja toimia.
Ihmisruuhkassa seisoessaan väkisin palaa mieleeni Friedrich Nietzschen ja Baudelairen sanat, jotka edellinen kirjoitti ennen kuin hän lopullisesti astui pimeään nähdessään Torinossa, kuinka ajuri ruoski hevosta takamukseen, tori-ihmisistä (eli Prismaihmisistä), joita tässä lainaan kuvaillakseni tunnelmaa Prisman sisällä, näin kirjoittaa kokonaan tyylitön ja hieman kajahtanut Nietzsche-setä: ”Siellä, missä yksinäisyys loppuu alkaa tori (Prisma); ja siellä missä alkaa tori (Prisma), alkaa myös suurten näyttelijöiden pölinä ja myrkkykärpästen surina. […] Ylpeytesi estää sinua tapaamasta näitä herkkusuita. Mutta ole varuillasi, ettei kohtaloksesi jää kantaa heidän myrkyllistä vääryyttään! / He pörräävät kehumisillaan sinunkin ympärilläsi: heidän kehumisensa on tungettelevuutta. He haluavat kiinni ihoosi ja vereesi.” Ja jotka Baudelaire kirjoitti ennen pakomatkaansa ”kurjaan Belgiaan”, jossa melkein ilmiselvästi ajautui itsekin hulluuteen, ystävästään C. G:stä (”eräästä poikkeuksellisesta miehestä, jonka omaperäisyys on niin erikoislaatuista ja voimakasta, että se riittää täysin itselleen eikä pyydä hyväksyntää”, eli Prismaihmisestä), ja pian syvissä veloissa Belgiaan pakeneva Baudelaire kirjoitti jotenkin tähän tapaan tietysti ranskaksi: ”Väkijoukko on hänen elementtinsä, niin kuin ilma on linnun ja vesi kalan elementti […] Hänen intohimonaan on sulautua väkijoukkoon. Täydellinen flanööri, väsymätön tarkkailija saa mittaamatonta nautintoa voidessaan kotiutua ihmisvilinään, aaltoiluun, liikkeeseen – pakenevaan ja äärettömään. Olla jossain muualla kuin kotonaan ja silti olla kaikkialla kuin kotonaan; nähdä koko muu maailma, olla maailman keskipisteessä ja pysyä maailmalta piilossa.” (ote plagioitu Charles Baudelairen Modernin elämän maalari ja muita kertomuksia –kirjasta Antti Nylénin suomentamana ja toimittamana 2. ja korjatusta painoksesta, jota luin ensi kertaa kouluni vessassa 16–vuotiaana vältelläkseni reputtamaani rakkauden filosofian tuntia, sillä hyvin jo silloin tiesin että se joka filosofoi rakkaudesta, ei omista rakkautta; ja johon, tuohon boheemikirjaan, nyt seitsemän vuotta myöhemmin sain ilokseni tilaisuuden palata parvekkeella sätkää kääriessäni; huomautan, että purujen loppuessa minun tulee katkaista taloudellisista syistä tupakanpoltto, sillä muutoin ei ole varaa veteenkään: näin tässä elämässä, jossa puhdas ilma maksaa minunlaiselleni, väärään luokkaan syntyneelle, aivan liikaa).
Edes vihreää ja harmaata markkinoinnissaan hyödyntävä Saiturinpörssi ei myy enää mini-DV-nauhoja (tämä lause osoittautuu myöhemmin valheeksi). Nuorempana, asuessani yksiössä, minulla oli tapana käydä ostamassa sieltä kolikolla kaksi suklaapatukkaa yhden hinnalla, joiden avulla elin jokainen päivä. Elin noin vuoden ajan syöden nuo kaksi tahmeaa suklaapatukkaa päivässä, toisen illalla ja toisen aamulla. Sitten tarjous oli loppunut. Mies joka myi suklaapatukoita, sanoi että paikkaa uhkasi konkurssi. Nyt yksi suklaapatukka maksoi kaksi kolikkoa, eikä minulla ollut enää varaa sellaiseen ylellisyyteen. Ajat olivat näemmä muuttuneet, hallitus oli uusi, puhuttiin paljon leikkaustoimenpiteistä, ja sitten alettiin jopa leikkaamaan; ensin leikattiin köyhien etuudet, sitten leikattiin vielä sananvapaudesta, sitten leikattiin koulutuksesta, ja lopulta kaikki leikkaukset perusteltiin velalla; maailma oli velkaa, joten piti leikata, niinpä suklaapatukan hintaa oli nostettava, niin suureksi, etten voinut enää ostaa sitä. Kului viikkoja. Yhtenä päivänä hissiin oli asennettu peili. En ollut nähnyt kasvojani pitkään aikaan, mutta nyt hämmästyin. Asuin kolmannessatoista kerroksessa vastapäätä tornitaloa, jonka kolmannestatoista kerroksesta olisi nähnyt meren, vaikka rakennus sijaitsi tasan kolmekymmentäkilometriä merestä, ja tiirailin odotellessa hissin valumista alas itseäni peilistä. Katsoin kasvojani, rujoja, epämiellyttävännäköisiä kasvoja, viimein päätin kokeilla. Vedin poskeni yhteen.
Prismat toisin kuin Citymarketit tai Alepat tai Lidlit tai Salet, hyödyntävät tummanvihreää, joka tuntuu kiertelemättä kertovan vailla ideologiaa sen, miksi me olemme täällä: olemme kuluttamassa. Paikan tilalla, jossa oli ollut ennen kaskisuo, tai jokin torppa ja talo (ehkä jopa Jussi ja kuokka), sijaitsee nyt tehomyyntiin lanseerattu suunnattomankokoinen kauppahalli. Kun viimein astuin sisälle tuohon rakennukseen tuntui kuin olisin koko lailla tyhjentynyt, kuin sielustani olisi osa hävinnyt, tai muuttunut; en osaa selittää sitä muuten kuin hämmennyksenä: niin paljon tavaraa, niin paljon ihmisiä, mutta ei varaa tai halua ostaa mitään. Ja niin monta ihmistä vartioimassa tätä kaikkea, niin monta tavaraeksperttiä kertomassa sinulle, miksi juuri tämä tavara tekee elämästäsi ainutlaatuisen, miksi juuri tämän tavaran ehdottomasti tarvitset. Ja jäljelle jää vain kuvottava tyhjyys. Mutta mitä tämä tyhjyys oikeastaan on? kuten Arthur Schopenhauer, joka olisi ehkä sittenkin kallistunut itsemurhan puolustajaksi, jos olisi kristallipallosta nähnyt tulevaisuuteen, tähän päivään, kysyi.
Sitten saan, täysin yllättäen, viestin HB:ltä. Hän kritisoi kirjaani, sanoo sitä mauttomaksi, menee alle keskinkertaisen, hän kirjoittaa. Ei mitään julkaisumahdollisuutta, alta nollan. Löyhää kamaa, PASKAA. Todellinen paskan aateli. Miksi hän on aina kimpussani? tuumin. Annoin hänelle ensimmäisen kirjani, minun tarkoitus oli sulattaa siihen kaikki, koko hoito, koko laaja taivaanranta, elämä, voitot ja vastoinkäymiset. Alta nollan. HB on melko tukevahko taidekriitikko, vankalla pohjalla. Hän on jo kymmenen vuotta naputellut omaa romaania. Se kertoo tiedettävästi jostain etelän maihin karkaavasta meklarista, joka vie käytännössä koko sijoitusmaailman mukanaan helvettiin. HB on kelpo mies, sen voin sanoa, oikeassa paikassa kriitikon pallillaan, esiintyy usein rusetti kaulassa ja leopardikuvioiset tossut jalassa, todella omaperäinen kaveri, ainoaa laatua. Rakastaa elämää, eittämättä! Siinä sivussa hän kirjoittelee piikitteleviä juttuja muiden kriitikoiden piikittelevistä jutuista. Mahtava äijä! Todellinen persoonallisuus, kaiken kaikkiaan!
Ajattelin pihamaani ihmisiä, noita taiteilijoita vailla sivellintä, klarinettia tai pingoa. Noita istumisen ajattelijoita, istumisen mestareita, puheen hiljaisuuden kuninkaita ja kuningattaria. Näytti siltä, että he eivät tehneet koko päivänä yhtään mitään, siis mitään muuta kuin vain istuivat paikoillaan ja jupisivat niitä näitä, useimmiten kai silkkaa sontaa – sen mitä olin kuullut (vaikka enhän minä voi sitä arvioida) – no, eivät tehneet herran muuta kuin istuivat, mikä pisti pohtimaan toden teolla, että mistä pirusta he kaikki saivat rahat elämiseen ja matkusteluun. Nimittäin yksi heidän lempiaiheensa oli matkustelu, millaista siellä ja täällä oli, minkälaisia ruoakia olivat syöneet, ja blaa blaa. Herran jestas, että sapetti, oikein keitti päässä, matkustelu, piru vie, matkustelu! Osa heistä keräili matkakohteita kuin joku autoja ennen aikaan… Leveilläkseen!… Mutta jotenkin silti pidin miestä, joka ei koskaan tehnyt mitään paitsi joko kääri sätkää tai poltti sitä, niin jotenkin pidin tätä miestä viisaana – ainakin heitä muita viisaampana. Hän ei nimittäin useinkaan juuri puhunut. Jos hänellä oli jotain asiaa, niin useimmiten se liittyi jotenkin hänen sätkiinsä. Hän oli tarkka mies, tuumin, mitä tuli hänen sätkiinsä, ja siihen, kuka niitä poltti. Oli suoranainen kunnianosoitus, jos sai äijältä sätkän!… Silloin takuulla tiesi, että oli ainakin jotain hänen silmissään. En todellakaan tiennyt, oliko hän viisas vai tyhmä vai jotakin siltä väliltä, mutta ainakin hän säästi sen muilta, ja se oli enemmän mihin muut pystyivät. Piti sen itsellään. Mutta yhden ainoan kerran hän jotenkin purki arvonantoa silmissäni, sillä tuli tokaisseekseen pitkän ja syvän hiljaisuuden katkaissen: “sitruunoita ei sitten tule, niin on aina kun rahti ei ole saapunut…” Sitruunoita? Ja rahti! Miettikö äijäparka vain päivät pitkät sitruunoita ja rahtia? Äijä oli ehkä vahtinut rahdin saapumista ihan koko päivän, kuinka muuten hän olisi saattanut tietää? Oli miten oli, kun katsoin heitä, tajusin sen kirkkaana kuin auringossa kuultava meri: jos tahdoin tehdä taidetta, jos tahdoin toteuttaa taiteilijankohtaloni, minun tulisi lähteä todella vikkelään helvettiin täältä, minne vain muualle, Beirutiin, Prahaan, Boro Boraan, minulle valkeni: tämä oli vihoviimeinen paikka, missä mikään taide olisi voinut syntyä, mikään taide olisi voinut tapahtua, mutta tässä asiassa olin tosiaan äärimmäinen: taidetta oli sekä Picasson Guernica että se, ja tiedän, että – jos tätä koskaan kukaan lukee – joku puhdassieluinen ehkä järkyttyy: joku ottaa konekiväärin ja listii joukon ihmisiä keskellä kirkasta päivää selittämättä koskaan syytä; se olisi kyllä, tuumin, voinut täällä käydä toteen, mutta ei missään nimessä syyttä… Sen sijaan tuumin, vielä suurempi ihme oli taide tässä maassa, näin tuumin: Sibelius ja Kivi. Miten missään niin nurkkakuntaisessa paikassa kuin Suomi olisi voinut koskaan käydä niin? Tällä hetkellä olimme paljon pahemmassa pulassa, tuumin, mitä tuli taiteeseen ja niin edelleen, blaa blaa. Suuri joukko, näytti siltä, palvoi idoleita, joiden taiteella ei ollut mitään kantovoimaa maamme ulkopuolella, eikä ehkä edes täällä takeita selvitä aikansa yli (ellei tulevat ajat olleet vielä paljon huonompia kuin omamme, ja se oli jo varmaa). Sanalla sanoen vaati todella ylimaallista kykyä ja seinähullua rohkeutta ylittää tavanomainen ja tulla taiteilijaksi. Tässä maassa taiteilijoita suurin piirtein vainottiin. Taide oli roskaa. Jos sen tunkisi poikittain noiden perseeseen, tuumin, eivät he sitä edes huomaisi. Normaalisti en ole tällainen, näin täynnä äkkinäistä, hautunutta vihaa ja kirvelevää katkeruutta – vai olenko sittenkin? Joka tapauksessa, minulla keittää päässä. Mitä tulee taiteeseen ja muuhun, niin olen kyllä sitä mieltä, että sen voi heittää ihan alimpaan helvettiin, jos se tulee terveyden eteen. Tässä yritän vain sanoa, että kerran asuntolassa asuessani jouduin huoneeseen, jonka alakerrassa oli selvästi epävireinen klarinetisti, jolla oli kuitenkin helvetisti kunnianhimoa, niinpä sitä soittoa ei saanut loppumaan; siinä touhussa meinasi joutua suoraan parantolaan koko kommuuni. Oli se kummallista, nimittäin taide. Serkkuni oli taiteilija ja setäni oli kuulemma ollut taiteilija ennen kuin oli päätynyt henkilökohtaiseen ratkaisuun, oli se ihmeellistä, tässä maassa, tänä kauttaaltaan paskamaisena ja välinpitämättömänä aikanamme, ihminen joka teki taidetta. Ei, en voinut käsittää, sillä kokemukseni oli, että maassamme oli ihan mahdoton olla jonkinlainen taiteilija, omistautua kutsumukselleen. Katsokaas, järjestelmä oli laskenut kaiken automaattisen hyvin: turhat muusikot pistettiin muuraamaan seiniä, ennen pitkään he unohtivat musiikin, tottuivat työnteon musiikkiin, ja kirjailijat lähetettiin harventamaan metsää tai istuttamaan taimia – ei ollut mitään niin kaukaista asiaa kirjallisuudelle kuin istua kannonpäällä, tuumin, helvetin kuusessa ja hörppiä rakkulaisilla käsillä kahvia kun raatokärpäslauma teki tuttavuutta perseesi kanssa; toisaalta, olin kuullut, kaikki putosi ja imeytyi kirjallisuuteen: kirjallisuus oli kuin meri, johon elämämme joet – ihmissuhteet, tragediat ja onnen hetket – valuivat. Oli se ainakin hauska ajatus. Mutta kyllä se vähän ajanhukalta tuntui lykkiä niitä taimia, no olisipa ainakin joskus ihan oma metsä, jonka on istuttanut. Näin tapahtui. Meillä kun jumalauta oli jo aivan tarpeeksi muusikoita ja kirjailijoita, mutta ei koskaan riittävästi muurattuja seiniä ja juuri-istutettua metsää. Vittuun siis taide, syvimpään vittuun, minä sanon. Vittuun musiikki ja kirjallisuus! Se oli muuten kirjoitettu jollain näkymättömällä musteella, mutta sellaisella jonka varmasti luki sydämellään kuin lasersäde olisi sinne singonnut, nimittiäin jokaisen työvoimatoimiston haastattelijan otsassa aivan selvästi luki (sen tunsi luissaan ja ytimissään): VITTUUN TAIDE. Koskaan ei löydy riittävästi päteviä hitsareita tai maanraivaajia tai putkienrassaajia tai sähkömiehiä. Olen tosissani. Teiden korjaaminen, esimerkiksi, voi olla paljon kaivatumpi ammatti kuin kirjailija. Maailma tulisi varmaan ihan hyvin toimeen ilman kirjailijoita, mutta ottakaapa pois sairaanhoitajmme… Melkein kukaan muuten ei koskaan haluaisi korjata teitä, mieluummin sitä luo jotain uutta, kuin koskee teihin, mutta aivan varmaan – joku minulle kerran sanoi – löytyy kyllä ainakin miljoona juippia, jotka kuvittelevat ihan tosissaan, että juuri heidän elämästään pitää kirjoittaa ja että siitä saadaan aikaan ihan saletisti mestariteos, uusi Kadonnutta aikaa etsimässä, tai jotain sellaista, mutta – työvoimatoimistossa sanotaan – miettikää nyt kuitenkin hieman, meillä on jo Proust ja Joyce ja niin edelleen, mutta samaan aikaan satatuhatta korjausta vaativaa tietä.
*
Elääkseen onnellisena ihmisen on silloin tällöin koettava muutama täydellinen tyhjyyden hetki, hetki joka tulee usein vasta silloin kun on kirjoittanut suuren kasan tekstiä, tai kun on tehnyt jotain, mikä tyhjentää itsensä, ja minulle sellainen suunnaton tyhjyyden hetki saapuu vasta kun astun ulos Prismasta. Silloin tiedän, että joudun kulkemaan jälleen kävellen noiden samojen laaksojen halki, invalidien ohi, rakastavaisten ohi, purojen vierestä, siltojen yli koripalloilijoiden, kirjailijoiden, talonmaalareiden maailman sivuuttaen ja omaa yksinäisyyttäni pitkin päästäkseni takaisin kotiini. Mutta kun astun ulos Prismasta, joudun tunnustamaan sen, etten ole vieläkään löytänyt mini-DV-kasetteja ja matkani on näin ollen ollut kauttaaltaan, ei paitsi ikävä, mutta myös koko lailla merkityksetön ja aivan turha. Joten käännyn takaisin. Takaisin Prismaan! Takaisin väentungokseen! Takaisin sisätiloihin! Takaisin ilmastoituun saliin! Takaisin ilmastoituun painajaiseen! Takaisin länteen! Takaisin kauppakeskukseen! Takaisin halliin! Takaisin ruokatavara- ja elinkeinotavaraliikkeeseen! Näinpä minua odottaa vain Prisman toinen kerros. Vasta tällä hetkellä kaikki ovat tarkastelleet ainoastaan Prisman lattiatason kerrosta, sitä, missä ruokatarvikkeet sijaitsevat, kun oikeammin kuusi kerroksinen halli koostu monesta eri tasosta, joista vain ruokatarvikkeiden lattiatason yläpuolella oleva useimmiten käytävillään kauhua herättävää tyhjyyttä ammottava kodinkoneosasto-osasto on sellainen suuri tavaralla täytetty sali, josta olettaisi, kuka tietää, pienenpieniä DV-kasetteja löytyvän. Siispä sinne! Siispä kävelen alakerroksen hallin halki pelikoneiden ja pelaajien vierestä kohti kulman takaa avautuvia liukuportaita, jotka katoavat alakerran tyhjyyteen. Kaivan taskuani ennen kun näen alas vievät liukuportaat ja odotan, että löytäisin sieltä kolikon, jonka muiden tavoin voisin työntää koneen reikään. Mutta kolikkoa ei löydy, vaikka kaivan taskuani pitkään. Sittenpähän katselen vain luotisuoraan alas vievää liukuporrasta ja tuumin sen päälle vatsalleen heittäytymistä. Sitten minut valtaa kauhu ja halu kuolla. Jos astuisin nyt askeleenkin edemmäs, liukuporras nappaisi minun jalkani mukaansa. Ahdistus painoi kurkunpäätäni kuin olisin vahingossa oliivin lisäksi nielaissut hammastikun, oli lähes mahdoton hengittää. Olin harhaillut käytävillä masennuksen tumma varjo päässäni. Olin eksynyt tavaramereen. Jos olisin nyt astunut askelen, koko elämäni olisi erilainen.
Ensin menisi toinen jalka ja heti sitä seuraisi luonnollisesti toinen, ellen yrittäisi pitää kaiteista kiinni. Ja sillä tavalla pysäyttää portaan vauhtia. Mutta sen seurauksena kitka hankaisi käsiini pidemmällä ajalla rakkulat ja kidutus tuntuisi suuremmalta. Viimein luovuttaisin joko hyppäämällä liukuportaan vetovoimasta ulos, tai vain jäisin sen sisälle. Liukuisin kohti tyhjiä käytäviä. Kauhu pamppailee sydämessäni. Vielä antautuessanikin liukuportaan alaspäin vievälle voimalle, voisin tietysti koittaa kääntyä, kuten eräs mies, joka ponkaisi juoksuun kesken liukuporrasmatkan ja juoksi ikään kuin suuren kauhun vallassa en todellakaan tiedä minne, ja siispä juosta ylöspäin paetakseni minua alaspäin vievää liukuporrasta. Kummallista, tuumin. En tee sitä, en astu minun kannaltani väärään suuntaan. Myönnän erehdykseni. Käännyn takaisin kysyäkseni hyvin viehättävältä naiselta apua siihen, mistä löytää liukuportaat ylätasolle. Nainen osoittaa ylös, ja sanon: ”ylös”. Up! Seuraan hänen osoittamaansa reittiä. Kävelen sitä pitkin kuin ratas kulkee uraansa vain nähdäkseni kulman takana juuri ennen ”kadonnut” -lipukkeita ylös avautuvat liukuportaat. Siellä ne ovat! Mutta sen sijaan että astuisin niille jään tutkiskelemaan ”kadonnut” -lipukkeita. Samassa muistan erään ”kadonneen naisen”, jälleen tuo muisto! Jälleen!… Karistan sen päästäni tutkiskelemalla lipukkeita, joita seinään on kirjoitettu. Seinällä on myös ”kadonnut kissa”, ”kadonnut pesukone”, ”kadonnut imuri” ja ”kadonnut polkupyörä” -lipukkeita. Eniten ihmettelen sitä, miksei siellä ole erästä ”kadonnut vettä ja saippuakuplia suustaan suihkiva, kun häntää heiluttaa kumidinosaurus” -lipuketta, jonka toisaalla näin. Löytyikö vihreä saippuakuplatyrannosaurusrex viimein? tuumin. Löysivätkö he tuon pitkään kadonneena olleen hirveähampaisen lihansyöjädinosauruksen, joka pesuainetta sisäänsä saaneena röyhtäili sateenkaaren värisiä hentoja palloja ilmaan? tuumin, ja tämä kaikki tuntuu merkillisellä tavalla oleelliselta, sillä tässä vaiheessa se viehättävä nainen, josta jo aiemmin kerroin, hän, joka ohjasi minua hetki sitten, tulee nyt viimein luokseni ja katsoo tavallaan toruen. En osaa sanoa, onko katse soimaava, vai viettelevä. Kenties siinä on ripaus keimailuakin. Yrittääkö hän pokata minua? On syytä lainata Michel Houellebecq’ta:
”Seksi todellakin muodostaa yhteiskunnassamme toisen, rahasta riippumattoman erottelujärjestelmän, joka on aivan yhtä säälimätön. Näiden kahden systeemin vaikutukset ovat sitä paitsi täsmälleen samat. Aivan kuten taloudellinen ja pidäkkeetön liberalismi, myös seksuaalinen liberalismi synnyttää absoluuttisen kurjistumisen ilmiön. Jotkut rakastelevat joka päivä, toiset vain viisi tai kuusi kertaa elämässään tai eivät koskaan. Jotkut rakastelevat kymmenien naisien kanssa, toiset eivät yhdenkään, Sitä kutsutaan ”markkinoiden laiksi” […] Täysin liberaalissa taloudellisessa järjestelmässä yhdet keräävät huomattavia omaisuuksia kun toiset viruvat työttömyydessä ja kurjuudessa. Täysin liberaalissa seksuaalisessa järjestelmässä yksillä on monipuolinen ja jännittävä seksielämä, toiset ovat pakotettuja masturbaatioon ja yksinäisyyteen. Taloudellinen liberalismi on taistelukentän laajentumista kaikkiin ikäkausiin ja yhteiskuntaluokkiin. Samoin seksuaalinen liberalismikin on taistelukentän laajentumista kaikkiin ikäkausiin ja yhteiskuntaluokkiin. […] Jotkut voittavat molemmilla alueilla, toiset häviävät molemmilla.”
Miten tahansa, whatever (kun luopuu kokonaan halujen taistelukentästä, vapautuu myös tarpeesta toteuttaa halujaan, ja siis siitä että ne palaisivat aina uudestaan manipuloimaan elämääsi ja aiheuttamaan negatiivisia tilanteita, kuten seksiä, tuumin), matkatessani liukuportailla Prisman toiseen kerrokseen näen Iphodillani yllättäen erään ystäväni Facebookkiin jättämän kuvan, jonka idioottimaisia kommentteja ehdin lukea muutaman ennen kuin olen viimein muovilta haisevalla DVD-, musiikki-, ja uutuuskirjaosastolla, jotka eivät pysty herättämään minussa ollenkaan samankaltaista kiinnostusta kuin kyseinen kuva, joka saa minut ahdistuksen ja kauhun valtaan ehkä vain siksi että kaikkialla ympärillä on turhaa tavaraa ja niin helvetin paljon, että se kammottaa minua tavalla, jota en pysty kuvaamaan.
Hämmennyksen jälkeen näkemäni kuva pistää minut pohtimaan erilaisia asioita, ja surullisuuden ja epäilyksen varjoisilla puolilla tulen tuumineeksi, että miten on edes mahdollista että joku ihminen, vasta lapsi, on noin langanlaiha ja lähestulkoon kuolemaisillaan kun itse seison monen hehtaarin alan verran muun muassa paljolti ruokaa täynnä olevan kaupan toisessa kerroksessa, samaan aikaan kun itsellänikään ei ole varaa ostaa mitään muuta kuin DV-kasetteja, joita en laittaisi suuhun maksustakaan, jos siis haluan tehdä elokuvani? Koko juttu haisee silmään kusemiselta. Kaikki tietävät tietysti etukäteen että Afrikassa on nälänhätää, menemättä edes itse paikalle, mutta ajatus siitä, että hän saa kenties elämän pelastavaa vettä viimein juodakseen paikassa, joka on täynnä elektroniikkaa ja hirveän paljon tavaraa, jota ihmiset eivät tarvitse, tai jota heillä ei ole varaa ostaa, tuntuu kovin absurdilta. Ajatus absoluuttisesta köyhyydestä maailmassa, jossa toisilla on liikaa ja toisilla liian vähän, ei tunnu pelkästään epäreilulta, mutta se pelottaa myös viimeisiä kudoksia myöten. Se pelottaa nimenomaan sen itsekkään syyn takia että sitä tulee ajatelleeksi tilannetta jossa itse tai mahdollisesti jokin läheinen voisi joutua sellaiseen tilaan, missä yksi vesipisara voisi pelastaa hengen ja elämän, joka todennäköisesti tulee vielä senkin jälkeen olemaan yhtä kidutusta ennen parempaan tilaan toipumista. Samaan aikaan myönnän etten ole metroilla matkustellessani ja niitä odottaessani jäänyt koskaan pitkäksi aikaa katsomaan niitä suuria afrikkalaisia lasten kasvoja, joita joku käy liimaamassa metrotunneleiden seinille, ja joissa pyydetään auttamaan, joissa on järjestön nimi jonne rahaa voidaan lähettää. En muista, olenko edes koskaan lahjoittanut rahaa noihin itsekusetuksen järjestöihin. Mutta sen muistan, että olen antanut rahaa kerjääjille, joskus jopa puolet senhetkisestä omaisuudestani, mitä en tekisi enää koskaan erään kerran jälkeen, jolloin huomasin, miten paljon merkitsee se, millaisessa tilassa ihminen näkee, sille miten häneen suhtautuu. Nimittäin samat kerjääjät, lapsen ja äidin, jolle tulin antaneeksi rahaa, näin samana päivänä aivan erilaisissa asusteissa, nyt kummallakin silmälasit päässä ja hymyilevän, nauraen kai siitä häpeästä, minkä tunsivat minun epäreilun katseeni alla heitä tutkaillessani.
Todella köyhää väkeä harvoin näkee Prismassa, vaikka sinne kävelisi kuin virtaan, johon ei voi koskaan astua niin että se pysyisi samana, useitakin kertoja päivässä. Heitä ei näe, ellei sitten katso mainoksia, tai ajaudu tutkimaan, kuten minä ajauduin, Internettiä. Kaikki tietävät nuo ideologiset ja fetistisesti kyhätyt kurjuutta kuvastavat naamat köyhistä afrikkalaisista naiiveilla sloganeilla: lahjoita kymmenen euroa, niin voit näin pienellä askeleella muuttaa kokonaisen elämän. Ehkä se on totta ja on ainakin selvää, että rahaa tulisi jakaa entistä tasaisemmin, mutta on silti täynnä epäluuloa: en usko ihmisten olevan kovin hyviä, kun puhumme siis absoluuttisesta altruismista, silloinkaan kun he uskottelevat itselleen tai toisilleen niin, ostavatko he lopulta, tulen tuumineeksi, tässä vain itselleen hyvän omantunnon? Muistan Pentti Linkolaa, joka tuskin olisi kannattanut sitä, että rahaa anettaisiin tyttöjen koulutukseen; en ole tietenkään samaa mieltä, sehän on ihan hullun ja idioottimainen ajatus, mutta pohdin tuota ajatusta Prismassa, pohdin myös sitä, kuinka paljon koulutus voi pilata ihmisen – niin kuin liian varhain aloitettu analyysi, “pilaa varmasti nuorten tyttöjen viattomuuden”, tuumin, sillä tämä juttu on pakko liittää jotenkin Houellebecqiin, jota lainasin tämän roskan alussa, ja toden totta edellinen lainaus on kutakuinkin noin samasta kirjasta, josta motto tälle tekstille haettiin, muistini mukaan siteerattu. Mutta emme voi kai mitenkään verrata näitä kahta asiaa keskenään. Sellainen kuva iskeytyy pärstääsi, jos käyt Prisman pankkiautomaattilla nostamassa rahaa: kuva köyhyydestä, jonka ympärillä kaikki tämä on; kuvanhan olisi voinut oottaa missä tahansa. Ehkä jonain päivänä alamme vielä nähdä niiden tilalla rikkaiden naamoja: kuvia kravattikaulassa iso salkku kädessä maailmaa ympäriinsä kokouksiin lentävistä ministereitä: lahjoita kymmenen euroa, niin voit muuttaa pienellä askeleella ihmisen elämän. Prisma on täydellisen kulutuksen ruumiillistuma. Eikö ole kammottavaa että jotkut ihmiset tavallaan oikeuttavat oman turhan, ja maailmalle haitallisen kuluttamisen sillä tavalla että lahjoittavat noiden kamalien kuvien innostamana pienen summan saadakseen nyt ikään kuin vapauden shoppailla enemmän tuntematta omatuntonsa pistävän siitä syystä, ettei ole tehnyt velvollisuuttaan maailman parantamiseksi? Ennen siis sitä kun jatkaa sen tuhoamista. Ja tämä kaikki vaikka tietää hyvin, ettei tuo kamala, turhan tavaran kulutus pyöri suinkaan vain oikeudenmukaisuuden rattailla ja toimi tasa-arvoa noudattaen. Epäilen että kukaan uskoisi todella tätä kaksinkertaista itsekusetusta pelkästään moraaliseksi, tai vastuuntuntoiseksi käyttäytymiseksi, rahan lahjoittamista siis, samaan aikaan kun tietää itse omilla kulutusvalinnoillaan ylläpitävänsä imperialismin jälkeen, ja sen seurauksena, tullutta kapitalismia elossa.* Tämä siitä huolimatta, vaikka kuluttamisen valheet olisivat jo kuinka syvällä kiinni ihmisen sielussa.
En usko että tuon kuvan analysoiminen tässä vaiheessa olisi itselleni mitenkään taakallista, ei vähääkään tuskallista, vaikka en tee sitä tässä velvollisuudentunteesta enemmän kuin kiinnostuksesta inhimillisiin tai epäinhimillisiin ilmiöihin. Helpoin tapa, tuumin, lähestyä tuota kuvaa olisi nimittää koko sen ympärillä olevaa ilmiötä imperialismiksi, ja tuota lasta imperialismin viimeiseksi pisteeksi; vaikka kaikki tietävät että juuri imperialismi on johtanut tähän. Tämä näkemys olisi taas tuota naista kohtaan rasistien mielestä rasistinen, sillä se tavallaan väittäisi, tai vähintään viittaisi siihen, että tuon lapsen laihuus kuvassa on sen auttajansa syytä. Tätä seuraava ajatus on tietenkin se että, miksi tehdä lapsia paikkaan, jossa köyhyyttä on liikaa? ”Miksi ihmeessä tehdä lapsia, jos heistä ei pysty huolehtimaan?” on jo autismiin päin viittaava järkevä kysymys, joka syyttää toisaalta lapsentekijöitä, ja johon yhtä autistinen vastaväite voisi vastata: ”Mutta kun se nyt on jo siinä!” Vaikka kumeja olisi afrikkalaisille paljon, tai halua jonain päivänä vähän, täytyy tulla tulokseen, että laajamittainen valistus kotimaissa olisi tosiaan tarpeellista.
Kaikki kertovat tarinoita, nuo kuvat kertovat tarinoita, kaikki muistavat että julmilla diktaattoreillakin oli tarina, kaikki kertovat tarinoita itselleen ja tarinoita muille ja haluavat uskoa niihin. Tämä kuva kertoo erään tarinan. Enteellisesti nimetyssä elokuvassa ”Hyvästi Afrikassa”, myös hyvin ja hyvin ihmisiin uppoavan tarinan kertovassa dokumentissa, tehtiin sellaista työtä että jaettiin seksuaalivalistusta, tarinoitiin, lahjoitettiin toisella kädellä apua ja riistettiin toisella. En voi enää muistaa, jaettiinko siinä ollenkaan kumeja, vai puhuttiinko vain seksistä (mutta mitä kumit edes hyödyttävät, kun ne kerran puhkeavat?). Puhe seksistä voi toisaalta yllyttää lisääntymään, vaikken usko intellektualismin yllyttävän toimintaan enemmän kuin toiminnan jähmettämiseen. Mutta vaikka Hyvästi Afrikka käsitteli älykkäitä ihmisiä, niin se tuskin käsitteli intellektuelleja, sillä intellektuellit ovat hyvin kaukana käytännöstä. Tämä olisi myös liian helppo lähestymistapa. Hyvästi Afrikka oli oikeastaan ”viimeisen ja ensimmäisen suomalaisafrikkalaisen imperialistin” kuvaus, jossa ”otettiin lopulta hatkat imperialistisesti hyväksikäytetystä maasta ja palattiin kotimaahan miljonäärinä, joka oli selvinnyt elossa siitä huolimatta, että moni halusi hänen kuolevan.”
Varmaa on ainoastaan se, ettei tuota tapahtumaa – armoitettua auttajaa köyhän lapsen edessä – olisi käynyt tietoisuudessani, tai edes ollut tietoisuudessani, eli tietoisuudessani ei olisi ollut kuutta afrikkalaista (kukaan kuvan ympärille keskusteluun ryhtyneistä, ei tunnu tietävän, mistä maasta tuo kuva on) sivustaseuraajaa, kun ihminen ruokkii vedellä aivan liian laihaksi käynyttä lasta, joka juuri ja juuri kykenee kädellä pitämään purkkia ja jotain muuta kädessään, ja joka ”juo vesipullosta hieman kuin karitsa vesiletkusta”, mitään tätä ei olisi ollut olemassa tietoisuudessani ilman kuvaajaa ja jakajaa. Mutta kaikista hirvein asia on alhaalta löytyvä mainos: ”We need more this. This is the point”, joka sanoo että tarvitsemme tätä lisää. Tarvitsemme siis äärettömän köyhyyden ilmentymää ja epäoikeudenmukaisuuden ilmiötä lisää, jotta saamme nähdä ja kauhistella sitä Prismassa, keskellä valtavaa määrää elintarvikkeita ja hyödytöntä elektroniikkaa; ja kenties tuntea suruissamme olomme hieman paremmiksi ihmisiksi, siksi että valehtelemme itsellemme välittävämme? Vain täydellisen sairas ihminen voisi ajatella näin. Vain täydellisesti sairas kollektiivi voisi hyväksyä tämän, ja tykätä siitä. Kenties kuvan tarkoitus on vaan tyynnytellä omaatuntoamme, joka meilkein jo herää, sanoa meille, että meillä on silti tunteita, me todella välitämme, pyyhinhämme nyt kyyneleitä tuon laihan, kuolevan lapsen edessä, samaan aikaan kun matkustamme liukuportaita pitkin alas parkkihalliin, kohti nelivetoautoamme kuusitoista kassia täynnä kaikenlaista elintarvekkeista aina tarpeelliseen teknologiaan, kaikkea omalle itsellemme, tai meille, ystävillemme, perheellemme.
Psykoosin luokitukset täsmäävät täydellisesti tulkintaani Prismasta. Toisin sanoen Prisma hyödyntää aivan kaikkia psykoosin oireita omassa markkinavetoisessa ympäristössään. Ainoa ero on siinä että kauppakeskuksessa psykoosi on kollektiivinen, kun individualisten psykoosi on puolestaan vain yksilöllinen kokemus. Kauppakeskuskokemus on individualistinen mutta toimii kollektiivisesti. Hieman kaukaa haettu vertaus, mutta vaikkapa Pekka Siitoimen jengi verrattuna 3. valtakuntaan, individualistin psykoosi verrattuna kollektiiviseen psykoosiin. Psykoottisissa tiloissa todellisuudentaju on ainakin osin heikentynyt. Aistiharhat ja oudot kokemukset sekoittuvat menneisyyden muistoihin, seurauksena voivat olla monenlaiset todellisuutta vääristävät harhauskomukset ja harhaluulot. Harhaluulojen, harha-aistimusten ja todellisuutta vääristävien tulkintojen luonne ja voimakkuus vaihtelevat eri henkilöillä, eri tilanteissa ja sairauden eri vaiheissa. Muita psykoottisia oireita ovat ajatuksen ja puheen häiriöt, sekavuus ja hajanaisuus. Aistiharhat, oudot tunnekokemukset ja niiden selityksiksi muodostuvat harhaluulot vääristävät todellisuutta ja aiheuttavat ongelmia ihmissuhteissa, joskus aggressiivisuutta tai impulsiivista käytöstä, joskus apatiaan vajoamista ja mutismia, kuten ihmiset Prismojen jonoissa. Oudot ja pelottavat kokemukset voivat johtaa siihen, että henkilön kyky ilmaista tunteitaan heikkenee, hän vetäytyy ihmissuhteista tai eristäytyy omaan sisäiseen maailmaansa, kuten tutkimaan Prismojen pakasteita tai harhailemaan elektroniikkakäytävillä, ikään kuin loputtomassa, ympyränmuotoisessa labyrintissa, josta ei ole ulospääsyä. Enää häntä ei näy muuta kuin valvontakameroissa. Rullatessaan Prismassa ostoskärryään hän kuulee ääniä, joita lähetetään hänelle kaiuttimista. Olisi kauheaa jos hän äkkiä kuulisi kaiuttimen sanovan oman nimensä ”kadonneen ihmisen” yhteydessä, mutta se nimi kuuluu aina jollekulle toiselle; koskaan häntä ei ilmoiteta kadonneeksi. Hän näkyy valvontakameroissa, milloin missäkin, seisomassa, odottamassa, tutkimassa. Ehkä hän avaa joskus suunsa sanoakseen jonkun sanan vieressään olevalle, mutta sanat menevät aina ohi korvien, sanat ja puhe joka vaihdetaan menee aina ohi korvien. Eikä tällä puheella ole mitään merkitystä, tai sitten sillä on käänteinen merkitys, mikä sille tarkoitettiin: vastaanottaja kuulee ainoastaan sen, minkä haluaa kuulla. Sen oikeampi merkitys saattaa olla: tekin olette täällä, sinäkin olet Prismassa, kuin näkisi unessa toisen uneksivan ihmisen, ja haluaisi luoda yhteenkuuluvuuden tunteen puhumalla hänelle. Sellaisen yhteenkuuluvuuden tunteen ikään kuin salaliitonmerkiksi solmitun, jonka saattaa saada nähdessään lomalla vaikka saman maan kansalaisia, joille haluaa sanoa jotakin ikään kuin lohduttaakseen omaatuntoa rikoksen yhteydessä: tekin teitte niin, en ole yksin, tekin olette lomalla; tekin käytte Prismassa. Psykoottiset tilat voivat olla joko lyhytaikaisia tai pitkäaikaisen, tai toistuvan psykiatrisen sairauden vaiheita.
Psykoosin eräs pääoireista on kieltää sairastavansa sitä. Kun haastattelin, tai koitin haastatella tätä juttua varten ihmisiä, jotka työskentelevät Prismassa, he kielsivät että olivat koskaan olleetkaan siellä, vaikka olivat juuri olleet siellä 8 tuntia. Tietysti tuon kiellon siitä, mitä on tullut tehneeksi viimeiset 8 tuntia voi tulkita pelkäksi ironiaksi, mutta eikö ironia ole lopulta vain keino suhtautua vähättelevästi niin kutsuttuun todellisuuteen, joka itse asiassa on vain tulkinta siitä? Eivätkö nuo Prismassa työskennelleet ihmiset, vaikka puhuivat ironisesti, tarkoittaneetkin juuri sitä mitä sanoivat: että eivät olleet siellä, että eivät tiedä siitä mitään, eivät tiedä, mihin nuo 8 tuntia katosivat kuin jonkin koulussa 10 vuotta opiskelleen nyt jo 5 vuotta kotiäitinä olleen tunnustus: on kuin noita 10 vuotta ei olisi ollutkaan. Tässä täytyy, on aivan pakko, mainita vielä että ollessani jonkin aikaa työtön, myös minä hain Prismasta työpaikkaa, nimenomaan hedelmäosastolta, tällainen oli hakemukseni eräs lause: ”Kun tutkiskelin sydäntäni, olen varma, että tahtoisin työskennellä hedelmien parissa. Tahtoisin työn jossa saan käyttää käsiäni – kun ollaan rehellisiä, erilaisen hedelmät ja vihannekset kiehtovat minua jo värimaailmansa takia.”
Yleisesti hyväksytysti Prismoissa siitä minästä, jonka oletetaan syntyvän ajattelusta, vaikka vain toiminta voi todistaa olemassaoloa, jos yhtään sekään, ja epäilen että itselleen se todistaa vähiten nimenomaan olemassaoloa, katoaa välitön varmuus. Minä laskeutuu tilaan, jossa minuus ei enää ohjaa itseään, vaan kulkee sen harhan mukana että edessäsi on nyt suuri valinnanvapaus, joka on yhtä kuin vapaus, vaikka valinnanvapaus on yhtä kuin orjuus, ja siihen alistuminen yhtä kuin alistua aivopesulle. Prismassa minä alistuu yleiselle harhalle siitä että edessäsi olevat valinnat merkitsevät sitä että olet vapaa; valitset, siis olet. Mutta vain jos vapaudut valinnoistakin, voit todistaa todellisen vapautesi. Etkä silloinkaan viime kädessä ole mitään muuta kuin vapaan olemassaolosi vanki; sinulla on vain yksi mahdollisuus elämässäsi: luoda tulkinta tuosta olemassaolosta, mutta olisi erhe väittää sitä tulkintaa totuudeksi.
Voisi olla kiinnostavaa, vähintään itsestäni, kirjoittaa essee Prismassa työskentelystä 1. persoonasta käsin, lähtien psykoosista itsestään, toisin sanoen kirjoittaa tämä essee psykoosiin vajoneena, mutta niin että voisi palata siitä ja tarkastella psykoosia jälkikäteen kauempaa. Jos se olisi mahdollista, olisin tehnyt sen. Mutta on huomattava, että psykoosista palautuminen reaaliin voi usein olla vain psykoosin jatketta: terapia saattaa vahvistaa itse psykoosia, sillä eikö psykoosin ensisijainen oire, kuten juuri sanottu, ole se, ettei itse tiedä olevansa psykoosissa? Kuten ne unet joista ikään kuin heräät vain nähdäksesi sitten syvemmin unta. Uni unessa, jossa näet unta, että heräät, mutta olet sittenkin (vielä vahvemmin) unen sisällä, toimii tässä vertauskuvana kaksinkertaisesta terapian avulla toteutuvasta, vahvemmasta psykoosista. Näissä unissa yleensä vasta kauhu herää, koska illuusion tuntu on kaksinkertainen ja otollinen maaperä kertoa itsellesi asioista, joista et muuten pystyisi itsellesi kertomaan on nimenomaan fiktio; siinä on jotain todellistakin todellisempaa. Kysynkin, eikö olisi vielä kauheampaa, jos unesta ravisteleva kauhu ei koskaan heräisi, vaan uni jatkuisi ja jatkuisi aina ilman, että et enää edes tietäisi uneksivasi kuin se että kauhu ravistelisi sinut kerran reaaliin?
Jos kirjoittaisin esseen Prsimoista 1. persoonassa, minun täytyisi ainakin yhdessä vaiheessa käyttää tuota 3.tta persoonaa illuusion vahvistamiseksi. Bret Eastonin Ellisin kirja Amerikan Psyko, jossa yht’äkkiä hypätään 3.een persoonaan ikään kuin herättäisiin hetkeksi psykoosista, tai tarkasteltaisiin äkkiä tapahtumia ”kaiken näkevän Jumalan lintuperspektiivistä”**, on siitä esimerkki. Kuten Hitchcockin elokuvissa aina kun jotain hyvin traumaattista tapahtuu, tehdään ”Jumalan kaiken näkevään silmään.” Hyppy 3. persoonaan on ikään kuin paluu todellisuuteen, paluu reaaliin. Merkittävää on että se tapahtuu aina traumaattisen tilanteen lauettua. World Trade Centerin tuhoutuminen oli kollektiivinen hyppy reaaliin, harhaluulojen repeytyminen. Fantasiasta, yhteisestä kollektiivisesta unelmasta, jota uneksittiin mm. Independence Dayssa ja eräässä mielessä Mars (ei se suklaapatukka; vaikka voisi sen otsikon kerrankin tulkita rasistisesti) Hyökkää! -elokuvassa sekä jossain kahdessasadassa muussa vihollinen hyökkää ulkoavaruudesta -tarinan variaatiossa, tuli totuus.
Alfred Hitchcockin elokuvissa trauman kärjistyttyä traagisempaan pisteeseen kuvakulma vaihtuu äkkiä lintuperspektiiviin, siihen mitä Žižek nimittää armoa tuntemattoman Jumalan näkökulmaksi. Nyt tarkastellaan kauhua puuttumatta siihen mitenkään, kuten ne sadat kamerasilmät, jotka vain jähmettyneinä tallensivat World Trade Centerin tuhoa. Psykon kohtaus, jossa Norman Bates hyökkää yht’äkkiä etsivän kimppuun huoneesta äitinsä, jonka hän murhasi ja ”joksi hän muuttui”, peruukkiin pukeutuneena on yksi sellainen esimerkki. Vaarallisen romanssin kohtaus, jossa paljastuu se täydellinen yhteisön harhaluulo väärästä miehestä, on toinen joka tulee nyt tätä hakatessani mieleen. Prismassa, kuten olen jo kirjoittanut, psykoosista herääminen, täydellisen tyhjyyden kokeminen, tapahtuu vasta kun astuu ulos rakennuksesta, palautuu ns. reaaliin.
Kaikesta edellä kuvaamastani huolimatta, kun astun ulos Prismasta sellaiselle aukiolle, jonka pohja on käsittääkseni valmistettu hauyniittikiven ja adulaarin yhdistelmästä ja maalattu jälkeenpäin tummaksi, näen heti aivan liukuovien edessä poliisiauton ja tajuan, että edessäni valmistellaan pidätystä. Kuka on ollut niin idioottimainen että on yrittänyt ryöstää jotakin Prismasta? Tuosta paikasta jossa on ainakin 120 valvontakameraa, tai voisi jopa kuvitella, että siellä on pieni valvontakamera itse kutakin asiakasta kohti; sellainen ilmassa lentelevä pölyhiukkastakin pienempi valvontakamera, joita täytyy olla liikenteessä useampikin kappale taltioimassa sellaistakin elämää jota itse kuvauskohde saattaa pitää varsin tylsänä, mutta joka joistakuista voi olla hyvinkin mielenkiintoista seurattavaa. Yhtä kaikki, en tiedä, mistä rikoksesta tuo mies, joka näytti ulkomuodoltaan erilaisemmalta kuin kukaan muu Prisma-asiakas, vaikka monia heitä erottikin monenlaiset fyysiset asiat, pidätettiin; hänessä oli silti jotakin jo valmiina, tuumin. Sen jonkin tähden hänet täytyi pidättää ja kuljettaa poliisiasemalle. Hän ei kuulunut Prismaan.***
Myöhemmin illalla päästyäni viimein kotiini selailen parvekkeellani minulle saapunutta Yhteishyvälehteä (vaikka en ole tilannut tuota lehteä, se on silti saapunut minulle) ja huomaan sen jonkin aikaa ensin uskotellen että voisin levähtää ja siirtyä viimein toiseen aiheeseen käsittelevän nimenomaan Prismaa, mutta ei mitenkään kriittisesti. Se on oikeastaan kutsu: tule, tule uudestaan käymään, ja eräässä mielessä paljon enemmän kuin kutsu tai kehotus, vaikka se ei suoraan sanokaan että sinun on pakko jälleen palata, ja tällä kertaa kulutusostoksille, niin sen piiloviesti on juuri tämä yksinkertainen ja kenties epäinhimillisin koskaan kirjoitettu viesti: ”kuluta”, josta vain yhdellä sananpoistolla saisi jo kauniin (ja sekin kai on tarkoituksellista), mutta joka nyt on, vaikkei sitä koskaan suoraan mainittaisi, käsky toimia inhimillistä järkeä vastaan. Paljastuu jo nopealla selailulla että lehti on täynnä mainoksia Prismasta: ”muihin eurooppalaisiin verrattuna olemme melko pihejä vaateostoksissa” tarkoittaa itse asiassa samalla sivulla, jossa mainostetaan Prismavaatteita, että meidän tulisi ostaa niitä lisää, eikä syventyä pelkästään elintarvikkeisiin. Miksei siis pihistäisi lisää aikaa itselleen hoitamalla kaikki ostokset saman katon alla –lause puolestaan tarkoittaa ennen aika-kuvausta juuri sitä, että kaikki muut kaupat tulisi syrjäyttää, ja tehdä rutiininomaisesti ostoksensa Prismassa: sinulla ei ole aikaa muuhun! Ja kun teet sen Prismassa, sinulla on aikaa matkustaa, mistä saa ajateltavaa. Sillä aina Parasta lapsille -leirimainoksen, johon on värvätty kenties, vain piru tietää millaisilla keinoilla, 69-vuotias (lehti vilisee noin muutenkin ”hauskoja”, mutta tosi asiassa melko kiusallisia seksuaalisia viittauksia) eläkeläinen päämainostajaksi, jota kuvaillaan lapsien toimesta siksi****, eikä siis häneksi, kuten ihmisistä yleensä sanotaan, niin heti tuon leirimainoksen jälkeen alkaa helkutinmoinen ruoka-, elinkeino ynnä muun Prismoista saatavan tavaran mainosrumba: ketsuppia, rintaliivejä, kesähattuja (”onhan kesä jo täällä”), lämpömittareita, Libresse-vuotonauhoja (”hengittää 5 x paremmin”) ja jopa puisia poreammeita (neljällä ilmeisesti Prismavaatteita hyödyntävällä vain sinulle kissamaisesti hymyilevällä ja keimailevalla naisella, joita et oikeassa elämässä voisi koskaan saada), voiteita sekä mm. hyönteistorjunta-aineita, mikä onkin hyvin kuvaavaa jatkuvasti puhtaana pidetylle, jopa, kuten on tullut ilmi, myös joistakin ihmisistä (varkaista, hylkijöistä, ehkä kerjääjistä; mutta silti: ”suvaiten kaikkia rotuja, suvaiten kaikkia ihmisiä!”) puhtaana pidetylle Prismalle.
Mainostusrumba ei suinkaan lopu vain em. kuvattuihin tuotteisiin, vaan lehti on täynnä mainosta, mutta tilaa säästääkseeni en ala luettelemaan, mitä kaikkea turhaa ja käyttökelvotonta se tarjoaa sinun elämällesi hyödyllisenä ja jopa erityisen tarpeellisena asiana, jotta elämäsi laatu paranisi. Ainoastaan rauhaa se ei ala kauppaamaan, vaikka herättääkin illuusion siitä, että se olisi saavutettavissa noita tuotteita hamstraamalla (tämän kaikki tietävät valheeksi) ja itse asiassa, kun lehteä lukee ja katsoo, se tarjoaa lopulta illuusion siitä että ”paratiisi” olisi kaikille sosiaalisesti hyväksytyille avoin. Keitä nämä ei-sosiaalisesti-hyväksytyt sitten ovat? Ovatko he heitä, joille lehti ei tule, vai sittenkin heitä, joille se tulee, mutta joita ei siitä huolimatta ”sosiaalisesti” hyväksytä osalliseksi lehden tarjoamiin ”ihanuuksiin?” Näin syrjittyjen syrjinnällä lehti tulisi keksineeksi hyvää uskoville eräänlaisen henkisen kidutuksen muodon: lupauksen halusta ja toiveesta, joita maailma, joka ei sinua lopulta hyväksy, ei kuitenkaan voi koskaan täyttää. Tämä ilmiö osaltaan pitäisi hylkiöiden ja kerjääjien ihmistyyppiä yllä, vaikka kyse voi silti olla silkasta akrasiasta, mutta voisi akrasia, eli tahdon surkastuminen ja tahdon kuolema, johtua toivon tunteesta joka on tarpeeksi monta kertaa petetty? Ja petytty siis nimenomaan yllä kuvailluin keinoin.
Vaikka yhteishyvälehti, toisin sanoen Prisma- ja kulutusmainos, joka Antti Nylénin mielestä varmasti olisi läpeensä paha*****, jopa demoninen esimerkki aivopesusta, ja joka minusta ainakin vähittäin alkaa tuntua siltä, niin vaikka tämä pöydälläni lepäävä harmittomalta vaikuttava, jopa väreillään houkutteleva lehti, joka itse asiassa on ikään kuin ilmainen katse ihmisten kehittämään helvettiin******, pääkirjoitussivullaan ilmoittaa että ”Yhteishyvän kesänumerossa syvennymme muotiin ja matkailuun”, se itse asiassa tarkoittaa Prismamuotia ja matkoja Prismaan. Ja vaikka pääkirjoituksessa puhutaan Monacosta ja sisäsivuille kehotetaan ”lähtemään rohkeasti uuteen”, niin kaikki viittaa kuitenkin vain Prismaan: Monacoonikin mennään ensin ABC:llä tankkaamisen jälkeen, ja jos Keski-Suomeen matkataan pyörillä (johon lehti antaa viitata), niin pyörät, joiden varkaat toimivat kenties tietämättään Prisman piikkiin (näin jopa varkaat liittyvät Prisman piiriin), kannattaa lehden mukaan ostaa Prismasta.
Veroparatiisi Monacocaan ei ilmesty lehdessä tietenkään sattumalta. Mutta Iberon mainos, joka on hienovarainen kehotus kuluttamaan myös korvakoruja, Muumi-tuotteita (nekin yksi Prismojen valttikortti; kuten Muumi-keräilymukit jne.) ja jo lapsesta saakka erilaisia meikkiaineita, kuten huulipunaa ja ripsiväriä, on jo vastenmielinen. Siinä ikään kuin sosiaalisesti suvaitsevasti ollaan valittu ruskeanvärinen tyttö edustamaan hymyillen viekkaan onnellisesti Iberon Prismasta saatavia tuotteita; siis toimimaan jo pikkuhuorana. Kuinka epävakaa voikaan olla kuvan ottaja, ja tietääkö hän varmasti sen pohjimmaisen prostituution, jota kuva ilmentää?
Prisma on kulutushalusi huoratalo, toisin sanoen se on paikka jossa huorataan vaihtoa. Raha vaihtuu siellä tavaraan, ja tavaran mukana voit saada myös hymyn, jonka on tarkoitus lepytellä omaatuntoasi. Prismasta voit myös paradoksaalisesti saada hyvän omantunnon, siitä tehdään sinulle siellä helppoa.
* Valoittaakseemme asiaa useammalta aspektilta on syytä lainata tällä kertaa yllättävästikin Antti Nyléniä, ja hänen mielestäni mestarillista ja mestarillisella tapaa ongelmallista, psykoottista esseekokoelmaa Halun ja epäluulon esseet, ja joka kaikesta edellä sanomastani huolimatta tai juuri sen takia täytyisi olla jokaisen vähänkin maailmasta tietoista esittävän, tai tiedostavan ihmisen kirjahyllyssä juuri nyt, eli lainaukseni koskee tarinaa paavista: ”Benedictus (paavi) oli matkalla Afrikkaan ja lausui ranskalaiselle toimittajalle lentokoneessa, että maanosaa riivaavaa aids-ongelmaa ei ratkaista pelkästään syytämällä sinne paljon rahaa ja kondomeja; että tarvitaan hengellinen ja kulttuurillinen muutos. […] ’Emme ole antaneet [Afrikan riistetyille ja ryösteyille kansoille] Jumalaa, joka Kristuksessa on meitä lähellä, emmekä näin ottaneet vastaan ja auttaneet täyttymykseen sitä kaikkea kallisarvoista ja suurta, mikä sisältyy heidän omiin perinteisiinsä. Sen sijaan olemme vieneet heille jumalattoman ja kyynisen maailman, jossa pelkästään valta ja taloudellinen voitto merkitsevät jotakin. Olemme tuhonneet moraaliset normit, niin että korruptiosta ja hillittömästä vallanhimosta tulee itsestäänselvyys. Eikä tämä koske ainoastaan Afrikkaa.’”
** Soveltakaamme edellisessä kappaleessa esittämääni teoriaa tähän, niin huomaamme että sekin on itse asiassa vain psykoottinen oire, oire joka vahvistaa psykoosin; ikään kuin vapautuminen siitä, joka kahlitsee sinut kaksinkertaisesti siihen.
*** Jostain syystä Rönnbackcägenin Prisman edessä ei muuten koskaan näy kerjääjiä, vaikka tuo tämän päivän karuin sosiaalinen ongelma on pesityinyt lähestulkoon kaikkialle muualle ympäri Helsinkiä, missä vain lappaa jatkuvaa ihmisiä. Sitä alkaa pohtimaan, että sen täytyy johtua sijainnista yliopistorakennuksen ja kasvitieteellisen puutarhan sekä Hoas-asuntojen, yliopiston kirjaston ja ABC-tankkaamon lähistöllä, mutta sijainnista, joka on silti liian kaukana itse keskuskaupungista, jossa olettaisin, esimerkiksi Kalliossa ja Sörnäisissä ja Kalasatamassa kerjäläisten asuvan (sillä jos he tosiaan asuvat vielä laidempana itse ydinkeskustasta, niin heidän täytyy – toki olen nähnyt tätä useaan kertaankin esimerkiksi Itäkeskuksessa jne. – käyttää metroja ja busseja, kuten minunkin, päästäkseen lähemmäs keskuskaupunkiin, jossa ”palvelu- ja tarjonta on runsaampaa.”
**** Kaikille The Thingin tai sen Stephen Kingin It:in nähneille tässä vaiheessa tulee tietysti melko mauton intertekstuaalinen yhtymä mieleen, lapset sanovat: ”sillä (eläkeläisellä hoitajalla) on ikää, mutta se ei ole vanha.”
***** Tunnetusti lihansyöntiä vastustava Antti Nylén saattaisi kauhistua, kuinka avoimesti lehti houkuttelee ihmistä syömään lihaa, muun muassa suurenmoisilla kuvilla (kuin olisi itse helvetissä, siinä maalauksessa, jossa ihmisten edessä on mitä herkullisempia ruokalajeja, joita orjat eivät itse voi koskaan suuhunsa panna) glaseeratusta kasslerista, herkkuhodareista, teryakibroilereista ja wasabikastikkeesta, Korv Bageneistä, joiden välistä sojottaa ehto Sauerkraut- tai Franfurtin-makkara, ja Hamburger Brödit, joiden välissä rehottaa kasvisten joukosta rasvasta tirskuva kananrintapala, niin että veri pulpahtelee ruhosta leikatun siivun huokosista, pala ihmisen suussa paskaksi muuttuvaa lihaa, tajuttomaksi teuraaksi lyödyn eläimen ruhosta leikatun siivun – josta kenties sielu jo erkani – verestä tirisevää materiaa, joka joskus oli jollain nimellä kutsuttu pörhöinen, nappisilmäinen, sielukas nokkaeläin, ajatuksineen, himoineen, haluineen.
****** Lehti kun uskottelee jatkuvasti että pitelet Paratiisia käsilläsi, ja herättää jokaisella sivulla halun antamatta halun täyttymystä, mutta ollen silti enemmän kuin kaukana vaikkapa jostain Robert Bressonin elokuvista, jotka nekään eivät henkilöhahmoilleen tarjoa halun täyttymystä; ero on siinä, että lehti herättää sinussa, siis kokijassa, halun ja muuttaa sen jopa hienovaraisesti tarpeeksi; jos tätä lehteä, ehkä myrkyllisellä ironialla tehtyä, lukee ilman minkäänlaisia kriittisiä aurinkolaseja, alkaa uskomaan, että ”paratiisiin sukeltaminen, ja paratiisissa eläminen ovat todellakin mahdollisia asioita!” Mutta millä hinnalla se kaikki tapahtuu? Eikö tämän kaiken takana… lukija ja katsoja alkaa pohtimaan… voi sittenkin olla HELVETTI?