On totta, että kirjoitin oman autofiktiivisen trilogiani kokemani elämä takanani. Moni kertomuksistani tapahtui minulle nuoruudessani, mutta nykyään ajattelen, että olisin kirjoittanut paremmin, jos minulle ei olisi tapahtunut mitään. Nykyään ajattelen autofiktion olleen pikemminkin erehdys ja että emme voi vaatia kirjallisuudelta omakohtaisuutta, sitä, että kerrotut tarinat olisi pitänyt kokea itse. Tarinat pitää elää, mutta kokemuksella sinänsä kirjailija ei tee mitään. Kirjailijan elämä alkaa siitä, kun mielikuvitus kohtaa toisen mielikuvituksen. Sillä tavalla syntyy kirjailijoita. Kirjailijoiksi tullaan kohtaamalla se, mikä on kirjallisuutta.
Gustave Flaubert oli rouva Bovary samassa suhteessa kuin Bret Easton Ellis Patrick Bateman. Charles Baudelaire oli se ilotulitusraketti, johon hän samaistui. Eikä Jorge Luis Borgesille ollut tapahtunut juuri paljon mitään, hän itse väitti, mutta hän oli lukenut paljon. Sama juttu Luis Buñuelin kohdalla. Mitä hän oli kokenut tehdessään Andalusialaisen koiran (Un chien andalou, 1929)? Franz Kafka ei tiedettävästi astunut koskaan jalallakaan Amerikkaan, ja on yhtä lailla tunnettua, että Torsti Lehtinen samaistui niin syvästi kirjoittamansa kirjan ilotyttöön, että alkoi myös itse pukeutua yleiseksi naiseksi. Olisi hurskastelevaa vaatia, että Lehtisen olisi pitänyt kaiken lisäksi harjoittaa tuota ammattia saadakseen luvan kirjoittaa siitä.
Jos vaatisimme kirjallisuudelta omakohtaisuutta, tulisimme pian siihen, että kirjailijoiksi haluavat metsästäisivät tarinoita kaduilta ja kapakoista, käyttäisivät ihmisiä ja kokemuksia kirjallisuutensa välineinä, tekisivät matkoja kirjoittaakseen niistä kirjoja, rakentaisivat suhteita kirjojaan varten, seurustelisivat tehdäkseen siitä novellin. Se olisi hyvin moraalitonta. Taiteen tehtävä on pitää ihmiset lumottuina, jotta he eivät ehtisi mennä tuhoamaan maapalloa ja muita lajeja. Siksi kokemusten etsiminen taiteen ulkopuolelta on moraaliton tehtävä.
En koskaan kaduilla ajatellut, että kirjoittaisin tästä. En mennyt kapakoihin kirjoittaakseni niistä. Menin, koska minut häädettiin kaduille, mikä oli kenties oivallinenkin asia, koska sillä tavalla näin muunkinlaista kuin vain kirjallista elämää. Minulla ei ollut tilaa, missä olla, missä hengittää, missä unelmoida. Jouduin taisteluun leivästä. En ajatellut kirjoittamista rakennustyömaalla, en postitoimistossa, en kuusentaimenistuttajana metsäalan yrityksessä, en varastolla rakennustyömaavälinehuoltajana, en hiekoittajana tai lumenauraajana, en kaupan kassalla. En mennyt mihinkään käymiini töihin siksi, että kirjoittaisin niistä myöhemmin kirjoja, tai kertoisin niistä moninaisista ihmisistä, joita työelämässä tapasin. Menin näihin töihin, koska piti maksaa ruoka, piti maksaa eläminen. Kirjailija joka otetaan pois kirjallisuuden parista, on kirjallisuudelle aika hyödytön tapaus.
Tulin kyllä kirjoittamaan töistäni ja käyttämään kokemuksiani kirjallisuudessa, joten en ole lainkaan katkera siitä, että jouduin tekemään töitä, mutta niistä sinänsä ei ollut kirjallisuudelle minkäänlaista hyötyä. Kirjailijat eivät tarvitse kokemusta, riittää että heiltä löytyy mielikuvitusta ja tahtoa. Kokemukset saattavat jopa monessa suhteessa tappaa kirjailijan. Minulle oli käydä itselleni useaan otteeseen niin. Yhden kerran rakennustyömaalla parruja siirretteässä, olin jäädä työmaahissin ja lattiakerroksen väliin ja haljeta keskeltä kuin kunnolla aterioineen norsun jalan alle jäänyt suolatikku. Kerran eräs mies, joka olisi tarvinnut hoitoa, mutta joka ei sitä saanut, hyökkäsi kimppuuni ja yritti tehdä selvää jälkeä. Kutsuin häntä kapakkaihmiseksi.
Nämä tarinat olen kertonut toisaalla, joten en ala niitä tässä toistamaan. Yhtä kaikki, luulen, että kirjailija joutuu hyvin suureen vaaraan silloin kun hän lähtee etsimään kokemuksia kirjallisuuden ulkopuolelta, tai kun hänet jostain syystä häädetään kirjallisuutensa piiristä, tai pikemminkin, kun hän itse häätää itsensä. Sillä oikeastaan kaikki riippuu vain itsestään, syitä muiden niskoille olisi hyvin rahvaanomaista virittää.
Kaikki tarpeellinen koettava joka tapauksessa löytyy taiteesta, jossa elämä tiivistyy ja näyttäytyy siksi ymmärrettävämmässä valossa, ja tuo taide on jokaisen itse tehtävä. Lukipa sitten elokuvaa tai kirjaa tai maalausta, kukin kokija rakentaa tuon teoksen itse niistä lähtökohdista, jotka taiteilija antaa. Kaikki on sisällä itsessään, eikä ulkomaailmaa ole. Kaikki, mikä on taiteen ulkopuolella, on valjua heijastusta siitä, mitä taiteessa itsessään tapahtuu. Elämä tuolla jossakin, mitä muuta se olisi kuin kehno jäljitelmä taiteen mestariteoksista?